Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu ei ole saanut kriitikoilta kovin suopeita arvosteluja sen paremmin Yhdysvalloissa (New York Times, Los Angeles Times) kuin Suomessakaan (Helsingin Sanomat, Turun Sanomat), ja samoin kävi aiemmin keväällä Da Vinci -koodille, mutta molemmat filmit ovat silti menestyneet hyvin elokuvateattereissa.
Tämä on saanut New York Timesin elokuvakriitikon A. O. Scottin pohtimaan vanhaa kysymystä arvostelijoiden ja niin sanotun suuren yleisön välisistä makueroista. Speden aikoinahan vastaavaa kysymystä pyöriteltiin Suomessakin usein, mutta yleensä suuren yleisön näkökulmasta – tyyliin niin ja niin monta kymmentä tuhatta katsojaa ei voi olla väärässä.
[T]he discrepancy between what critics think and how the public behaves is of perennial interest because it throws into relief some basic questions about taste, economics and the nature of popular entertainment, as well as the more vexing issue of what, exactly, critics are for.
Scott huomauttaa, että elokuvat, enemmän kuin muut taidemuodot, ymmärretään yhteiseksi kulttuuriseksi omaisuudeksi, josta kuka tahansa voi nauttia. Tästä seuraa, että aina, kun elokuvakriitikko ilmoittaa olevansa alansa asiantuntija, se synnyttää tietyn perusjännitteen kriitikoiden ja tavallisen yleisön välille.
Scott myös toteaa, että kriitikon tehtävänä ei ole toimia suuren yleisön maun heijastajana, ennakoijana tai siihen vaikuttajana – tämä sarka kuuluu Hollywood-studioiden markkinointi- ja pr-osastoille, missä nämä ovatkin hyviä: jättimäisesti markkinoidun ison budjetin elokuvan kohdalla kriitikon mielipiteellä on harvoin vaikutusta sen menestymiseen.
So why review them? Why not let the market do its work, let the audience have its fun and occupy ourselves with the arcana — the art — we critics ostensibly prefer? The obvious answer is that art, or at least the kind of pleasure, wonder and surprise we associate with art, often pops out of commerce, and we want to be around to celebrate when it does and to complain when it doesn’t.
Toisin sanoen, kriitikotkin haluavat ottaa osaa hyvien elokuvien antamaan nautintoon ja yllätyksiin, eikä ole mitenkään kirkossa kuulutettua, että ison budjetin elokuvat jotenkin lähtökohtaisesti olisivat niin sanottuja taidefilmejä kehnompia – jokainen elokuva on arvioitava omana tapauksenaan, ennakkoluulottomasti.
Scottin jutun viimeiset lauseet ovat tosin hieman tärkeileviä, kun hän väittää, etteivät kriitikot käy elokuvissa huvin vuoksi:
We take entertainment very seriously, which is to say that we don’t go to the movies for fun. Or for money. We do it for you.
Ainakin minä teen työtäni nimen omaan huvin – tai elokuvakokemuksen antaman nautinnon – vuoksi (eikä se silti tarkoita, että ottaisin työni jotenkin kevyesti). Enkä kyllä usko, että Scottkaan kestäisi työssään, ellei hän pohjimmiltaan nauttisi elokuvista. Mutta se on totta, että kritiikissä on kyse arvostelijan ja lukijan välisestä vuoropuhelusta. Ilman lukijoita ei olisi kriitikoitakaan kertomassa näkemistään elokuvista perusteltuja mielipiteitä.
