Kriitikot ja yleisö, osa 2 (tai prequel)

Keskustelu elokuvakriitikoiden ja elokuvayleisön risteävistä mauista on näköjään puhutellut New York Timesin A. O. Scottin ohella muitakin viime päivinä. Lainaus Kyle Popen kirjoituksesta Los Angeles Timesista viime sunnuntailta:

What we are watching is nothing less than the demise of the mainstream entertainment critic — a reordering that will last well beyond the return of more serious movies this fall.

In movies, books and television, critics who once dominated the national discussion are being marginalized, replaced by a confetti of micro-tastemakers on the Web and elsewhere.

Although this empowers consumers — who now can go out in the world and seek their own critics — it soon may affect the quality of what we see, hear and read — and not necessarily in a good way.

There will be no critical consensus of what constitutes quality. Rather, art and entertainment will be judged largely on the basis of popularity, an “American Idol” sensibility that could spread the summer-blockbuster phenomenon into every corner of pop culture.

Pope päättää tekstinsä kaunopuheisesti muistuttaen elokuvakritiikin ja -kriitikoiden tarpeellisuudesta:

In the 1960s and early 1970s, filmmakers actually cared what critics thought, and some of them adjusted their next film accordingly. You could argue that movies were better as a result.

But now, with raw popularity increasingly calling the entertainment shots, there is no uniform standard of quality. It is the prevailing theory of our blogging-Wikipedia age that enough opinions, cobbled together and collated, congeal into a broader truth.

Sometimes that’s legit. But sometimes all we get is trash that happens to be popular.

As much as we like to think of ourselves as independent thinkers, resistant to the taste-making imposed by others, sometimes having a thoughtful outsider tell us what to think can make us all just a little bit smarter.

Viimeinen lause särähtää kyllä hieman. Ei kriitikon tehtävänä ole sanella kenellekään, mitä jostakin teoksesta pitäisi ajatella, vaan pikemminkin tarjota perusteltu mielipide keskustelunavaukseksi ja ajattelun innoittajaksi.

Kriitikoiden ja yleisön maku meni taas ristiin

Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu ei ole saanut kriitikoilta kovin suopeita arvosteluja sen paremmin Yhdysvalloissa (New York Times, Los Angeles Times) kuin Suomessakaan (Helsingin Sanomat, Turun Sanomat), ja samoin kävi aiemmin keväällä Da Vinci -koodille, mutta molemmat filmit ovat silti menestyneet hyvin elokuvateattereissa.

Tämä on saanut New York Timesin elokuvakriitikon A. O. Scottin pohtimaan vanhaa kysymystä arvostelijoiden ja niin sanotun suuren yleisön välisistä makueroista. Speden aikoinahan vastaavaa kysymystä pyöriteltiin Suomessakin usein, mutta yleensä suuren yleisön näkökulmasta – tyyliin niin ja niin monta kymmentä tuhatta katsojaa ei voi olla väärässä.

[T]he discrepancy between what critics think and how the public behaves is of perennial interest because it throws into relief some basic questions about taste, economics and the nature of popular entertainment, as well as the more vexing issue of what, exactly, critics are for.

Scott huomauttaa, että elokuvat, enemmän kuin muut taidemuodot, ymmärretään yhteiseksi kulttuuriseksi omaisuudeksi, josta kuka tahansa voi nauttia. Tästä seuraa, että aina, kun elokuvakriitikko ilmoittaa olevansa alansa asiantuntija, se synnyttää tietyn perusjännitteen kriitikoiden ja tavallisen yleisön välille.

Scott myös toteaa, että kriitikon tehtävänä ei ole toimia suuren yleisön maun heijastajana, ennakoijana tai siihen vaikuttajana – tämä sarka kuuluu Hollywood-studioiden markkinointi- ja pr-osastoille, missä nämä ovatkin hyviä: jättimäisesti markkinoidun ison budjetin elokuvan kohdalla kriitikon mielipiteellä on harvoin vaikutusta sen menestymiseen.

So why review them? Why not let the market do its work, let the audience have its fun and occupy ourselves with the arcana — the art — we critics ostensibly prefer? The obvious answer is that art, or at least the kind of pleasure, wonder and surprise we associate with art, often pops out of commerce, and we want to be around to celebrate when it does and to complain when it doesn’t.

Toisin sanoen, kriitikotkin haluavat ottaa osaa hyvien elokuvien antamaan nautintoon ja yllätyksiin, eikä ole mitenkään kirkossa kuulutettua, että ison budjetin elokuvat jotenkin lähtökohtaisesti olisivat niin sanottuja taidefilmejä kehnompia – jokainen elokuva on arvioitava omana tapauksenaan, ennakkoluulottomasti.

Scottin jutun viimeiset lauseet ovat tosin hieman tärkeileviä, kun hän väittää, etteivät kriitikot käy elokuvissa huvin vuoksi:

We take entertainment very seriously, which is to say that we don’t go to the movies for fun. Or for money. We do it for you.

Ainakin minä teen työtäni nimen omaan huvin – tai elokuvakokemuksen antaman nautinnon – vuoksi (eikä se silti tarkoita, että ottaisin työni jotenkin kevyesti). Enkä kyllä usko, että Scottkaan kestäisi työssään, ellei hän pohjimmiltaan nauttisi elokuvista. Mutta se on totta, että kritiikissä on kyse arvostelijan ja lukijan välisestä vuoropuhelusta. Ilman lukijoita ei olisi kriitikoitakaan kertomassa näkemistään elokuvista perusteltuja mielipiteitä.