Norbit-ohjaaja närkästyi kriitikoille

Eddie Murphyn teattereissa parhaillaan pyörivän, muun muassa huonokäytöksisille lihaville naisille naureskelevan Norbit-komedian ohjaaja Brian Robbins on närkästynyt kriitikoille, koska arvostelijoiden mukaan filmi on surkea, ja silti filmi on tehnyt tulosta amerikkalaisteattereissa.

Cinematicaliin kirjoittavalla Erik Davisilla on iänikuiseen yleisön ja kriitikoiden maun vastakkainasetteluun järkevä kommentti:

This shouting match is a tired one because, in the end, no one really wins. Hollywood will continue to churn out movies for the masses, and critics will continue to trash the shoddy acting, regurgitated plotlines and lack of originality. Just like an audience is programmed to enjoy what’s familiar, a critic is programmed to be, well, critical. And neither party should be blamed for doing their job.

Kriitikoiden ja yleisön maku meni taas ristiin

Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu ei ole saanut kriitikoilta kovin suopeita arvosteluja sen paremmin Yhdysvalloissa (New York Times, Los Angeles Times) kuin Suomessakaan (Helsingin Sanomat, Turun Sanomat), ja samoin kävi aiemmin keväällä Da Vinci -koodille, mutta molemmat filmit ovat silti menestyneet hyvin elokuvateattereissa.

Tämä on saanut New York Timesin elokuvakriitikon A. O. Scottin pohtimaan vanhaa kysymystä arvostelijoiden ja niin sanotun suuren yleisön välisistä makueroista. Speden aikoinahan vastaavaa kysymystä pyöriteltiin Suomessakin usein, mutta yleensä suuren yleisön näkökulmasta – tyyliin niin ja niin monta kymmentä tuhatta katsojaa ei voi olla väärässä.

[T]he discrepancy between what critics think and how the public behaves is of perennial interest because it throws into relief some basic questions about taste, economics and the nature of popular entertainment, as well as the more vexing issue of what, exactly, critics are for.

Scott huomauttaa, että elokuvat, enemmän kuin muut taidemuodot, ymmärretään yhteiseksi kulttuuriseksi omaisuudeksi, josta kuka tahansa voi nauttia. Tästä seuraa, että aina, kun elokuvakriitikko ilmoittaa olevansa alansa asiantuntija, se synnyttää tietyn perusjännitteen kriitikoiden ja tavallisen yleisön välille.

Scott myös toteaa, että kriitikon tehtävänä ei ole toimia suuren yleisön maun heijastajana, ennakoijana tai siihen vaikuttajana – tämä sarka kuuluu Hollywood-studioiden markkinointi- ja pr-osastoille, missä nämä ovatkin hyviä: jättimäisesti markkinoidun ison budjetin elokuvan kohdalla kriitikon mielipiteellä on harvoin vaikutusta sen menestymiseen.

So why review them? Why not let the market do its work, let the audience have its fun and occupy ourselves with the arcana — the art — we critics ostensibly prefer? The obvious answer is that art, or at least the kind of pleasure, wonder and surprise we associate with art, often pops out of commerce, and we want to be around to celebrate when it does and to complain when it doesn’t.

Toisin sanoen, kriitikotkin haluavat ottaa osaa hyvien elokuvien antamaan nautintoon ja yllätyksiin, eikä ole mitenkään kirkossa kuulutettua, että ison budjetin elokuvat jotenkin lähtökohtaisesti olisivat niin sanottuja taidefilmejä kehnompia – jokainen elokuva on arvioitava omana tapauksenaan, ennakkoluulottomasti.

Scottin jutun viimeiset lauseet ovat tosin hieman tärkeileviä, kun hän väittää, etteivät kriitikot käy elokuvissa huvin vuoksi:

We take entertainment very seriously, which is to say that we don’t go to the movies for fun. Or for money. We do it for you.

Ainakin minä teen työtäni nimen omaan huvin – tai elokuvakokemuksen antaman nautinnon – vuoksi (eikä se silti tarkoita, että ottaisin työni jotenkin kevyesti). Enkä kyllä usko, että Scottkaan kestäisi työssään, ellei hän pohjimmiltaan nauttisi elokuvista. Mutta se on totta, että kritiikissä on kyse arvostelijan ja lukijan välisestä vuoropuhelusta. Ilman lukijoita ei olisi kriitikoitakaan kertomassa näkemistään elokuvista perusteltuja mielipiteitä.

Miten selkeä elokuvan on oltava?

Kuinka paljon elokuvantekijä voi olettaa katsojan tietävän elokuvan käsittelemästä aiheesta ennakolta? Kuinka paljon katsojalle pitää selittää asioita? Kuinka kattavia selitysten pitää olla?

Edellisiä kysymyksiä pohtii varmasti jokainen elokuvantekijä työstäessään elokuvaa, mutta yhtä lailla, joskin hieman kiertoteitä, ne vaikuttavat myös kriitikkoon, jonka keskeisenä tehtävänä on analysoida, arvottaa ja tulkita elokuvaa. Analysoinnin, arvottamisen ja tulkinnan edellytyksenä kun on aina elokuvan ymmärtäminen – ellei tiedä, mistä elokuvassa on kyse, sen asettaminen mittasuhteisiin tuottaa useimmissa tapauksissa suuria vaikeuksia.

Vakiintunut käytäntö tuntuu olevan, että amerikkalaisten viihde-elokuvien oletetaan olevan kerronnaltaan helppoja tapauksia, jotka eivät edellytä katsojalta käytännössä lainkaan pohjatietoja ja joissa jokaiseen käsikirjoituksen esittämään kysymykseen pyritään tarinan loppuun mennessä myös vastaamaan. Elokuvatutkijat käyttävät termiä klassinen Hollywood-kerronta, koska tämä sujuva kerrontatapa vakiintui amerikkalaiseen viihde-elokuvaan Hollywoodin klassisella studiokaudella 1900-luvun parin ensimmäisen vuosikymmenen aikana.

Toisessa ääripäässä ovat niin sanotut taide-elokuvat, joiden oletetaan jo lähtökohtaisesti vaativan katsojalta aktiivisempaa osallistumista tarinan merkitysten muodostamiseen, eikä kaikkea elokuvan tarinamaailmassa tapahtuvaa edes pyritä selittämään.

Perinteisesti kriitikot ovat arvostelleet Hollywoodin viihde-elokuvia niiden toistuvasta tavasta yliselittää kertomiaan asioita – siis selittää jopa itsestäänselvyyksiä ja alleviivata asioita, jotka olisivat tulleet elokuvasta ilmi muutenkin. Viime viikkoina vastaani on kuitenkin tullut pari päinvastaistakin esimerkkiä.

Ensimmäinen niistä pisti silmään, kun kävin katsomassa, mitä amerikkalaisen päivälehden Chicago Sun-Timesin elokuvakriitikko Roger Ebert kirjoittaa Kuokkavieraat-komediasta:

Near the beginning, for example, there’s a cute montage showing John and Jeremy at a lot of different weddings: Italian, Jewish, Irish, Indian. Different costumes, different food, different dances, great-looking babes. OK, and then there’s another montage showing the same stuff, or maybe it’s more of the same montage. We feel like we’re drifting too far from shore. We need some plot to hang onto.

Ebert siis valittaa, että Kuokkavieraiden alussa oleva muutaman minuutin montaasijakso, joka osoittaa päähenkilöiden käyvän tavan takaa kuokkimassa tuntemattomien ihmisten häissä, kestää liian pitkään. Hänelle tuli sen aikana ikävä konkreettista juonta.

Tässä vaiheessa hieman hätkähdin. Omassa mielessäni pyöri Kuokkavieraiden montaasijakson kohdalla lähinnä ihailevia ajatuksia: Hollywood-elokuvassa ei usein näe näin poikkeavaa tapaa tiivistää monen viikon tapahtumia yhteen liukkaasti etenevään kohtaukseen, joka vieläpä samalla valottaa päähenkilöiden menneisyyttä – tämä kaksikko esiintyy montaasijakson kattamissa häissä niin suvereenisti, että he ovat harrastaneet kuokkimista pakostakin jo pitkään. En ymmärrä Ebertin haikailua juonen perään, sillä montaasijakso itsessään edistää juonta tehokkaasti ja viihdyttävästi.

Ebert poimii samasta filmistä toisenkin kohtauksen:

Gloria wants her daddy to invite the boys back to the family’s shore place, and starts stomping her little feet and throwing a tantrum to get her way – but her tantrum, incredibly, is in long-shot, so we miss the interaction between Walken and his spoiled brat. The movie shows that the tantrum happens, as if it needs to explain why her daddy invites the boys to his house. It doesn’t need to explain anything; it either has to make it funny, or not show it.

Tässäkin Ebert missaa kohtauksen idean huomauttamalla, ettemme kuule, mitä Isla Fisherin ja Christopher Walkenin näyttelemät hahmot puhuvat. Mutta kohtauksen idea on juuri siinä, ettei meidän tarvitse kuulla – Fisherin eleet paljastavat Glorian olevan vielä aikuisenakin hemmoteltu kakara, jonka jalkojen maahan polkeminen kaikkien häävieraiden keskellä on itsessään huvittavaa. Jos kohtaukseen olisi lisätty selittävät vuorosanat, se olisi nakertanut tarpeettomasti visuaalisen vitsin tehoa.

Toiseen esimerkkiin törmäsin lukiessani tänään Helsingin Sanomien Nyt-viikkoliitteestä Leena Virtasen arviota Valo-lastenelokuvasta:

Nyt siis kerrotaan lapsille menneistä ajoista. Siksi onkin vähän hämmästyttävää, että elokuvan alussa ei anneta mitään perusinformaatiota tapahtuma-ajasta tai paikastakaan, Ahola-Valosta puhumattakaan. Aikuinen ainakin kaipaa tietoa, joten olisiko siitä ollut jotain haittaa?

En ole samaa mieltä Virtasen kanssa siitä, että tätä “perusinformaatiota” ei annettaisi elokuvan alussa ollenkaan. Henkilöiden asusteet sekä tapahtumien ympäristö viittaavat menneeseen aikaan, ja muista vuorosanoista käy myöhemmin ilmi, missä alussa oltiin ja millaisia ahdasmielisiä asenteita elokuvan vallanpitäjät vaalivat. Liiallisen selittämisen vaarana voisi varsinkin aikuiskatsojalla olla pitkästyminen.

Uskon näiden kahden toisistaan erillisen esimerkin olevan lähinnä yhteensattumia, eivätkä mitään oireita kriittisen ilmaston muuttumisesta, mutta juuri yhteensattumina ne jäivät mietityttämään. Viihde-elokuvat menettävät pian tehonsa, jos ne sujuvuuden ohella eivät pysty haastamaan katsojiaan ajattelemaan tai näkemään niiden esittämiä tapahtumia vaihtoehtoisista näkökulmista. Kaikkea ei tarvitse selittää. Kaikkea ei pidä selittää.