Elokuvakerhojen kasvatit

Julkaisemattomia-blogi sisältää Matti Nummelinin haastattelun lisäksi paljon muutakin noteeraamisen arvoista. Turun Sanomien elokuvakriitikon Tapani Maskulan haastattelu on aiemmin ilmestynyt vain turkulaisten elokuvakerhojen julkaisemassa Zoom-lehdessä.

Keskeisenä puheenaiheena on Maskulan elokuvakerhotausta, mutta jutussa sivutaan myös filmien arvioimista. Tässä puhutaan 1960-luvun alusta:

- Silloin se näkyi myös kriitikoiden välisenä linjaristiriitana, Maskula sanoo.
- Vanhemman polven konkarit eivät voineet mitenkään ymmärtää, että jotain Roger Cormanin elokuvia voi kehua, niin kuin minä tein.

Monta sukupolvea 1900-luvun jälkipuoliskolla ympäri Suomea kasvattaneet elokuvakerhot ovat olleet varmasti monelle muullekin arvostelijalle jonkinlainen ammatillinen ponnahduslauta. Enää elokuvakerhoja ei samassa mittakaavassa ole, ja niissä jäljellä olevissakin ohjelmisto on käytännön pakon sanelemana usein muutaman viime vuoden maahantuonteihin keskittynyttä.

Jääkö kotikatselu tulevaisuudessa ainoaksi keinoksi ottaa elokuvan historia haltuun? Palauttaako elokuvateattereiden lähivuosien vääjäämätön digitalisoituminen kerhoille toimintaedellytykset?

Yksi elokuva, kaksi näkemystä

Elokuva-arvostelujen vertaaminen on usein antoisaa, sillä sama teos voi innoittaa hyvin monenlaisiin ajatuksenjuoksuihin. Kari Salminen ja Tapani Maskula puhuvat tänään Turun Sanomissa samalla kulttuurisivulla ilmestyneissä erillisissä arvioissaan osittain samasta teoksesta, dvd:llä julkaistusta episodielokuvasta 11.9.2001/Syyskuun 11. päivä (2002).

Molemmille on jäänyt siitä mieleen meksikolaisen ohjaajan Alejandro González Iñárritun osuus, mutta eri syistä. Salminen päättää dvd-arvionsa näin:

Kaikki elokuvat eivät onnistu. Meksikolaisen Alejandro González Iñárritun osiossa järkytellään kaksoistorneihin iskeytyvillä koneilla ja alas hyppäävillä uhreilla. Tekijä ei käsitä, että hän vain kierrättää mediakuvia, jotka eivät selitä todellisuutta vaan esineellistävät sen Hollywood-spektaakkeliksi.

Maskula nostaa saman osion esiin arvioidessaan ensi-iltafilmiä United 93, mutta kiinnostavasti hän on täysin vastakkaista mieltä:

Jälkimmäisessä elokuvassa yksitoista eri kansallisuutta edustavaa ohjaajaa kertoo täsmälleen 11 minuuttia ja 9 sekuntia kestävissä episodeissa millaisena traaginen murhenäytelmä koettiin heidän kulttuureissaan. Meksikolaisohjaaja Alejandro González Iñárritun jakso on niistä mieleenpainuvin. Siinä valkokangas pysyy vaaditun ajan täysin mustana lukuun ottamatta muutamaa nopeaa kuvavälähdystä WTC:n sortuvista torneista, samalla kun teatterin stereokaiuttimista kuullaan autenttisia, kuolevien ihmisten viimeisiä lähisukulaisilleen lähettämiä kännykkäviestejä.