Kuukausittainen arkisto:lokakuu 2005

Liian hyvä lainaus

Muistatteko elokuvakriitikko David Manningin, jota ei oikeasti ollut olemassa kuin Sonyn pr-osaston mielikuvituksessa, mutta jolta silti poimittiin lainauksia Sonyn elokuvien mainoksiin?

Tapaus ei jäänyt viimeiseksi. Guy Ritchien uusi elokuva Revolver on brittiläisten kriitikoiden mukaan käsittämättömän kehno, mutta se ei estänyt filmin pr-toimistoa Greenroom Digitalia ja sen brittiläistä levittäjää Redbusia poimimasta Revolverin mainoksiin lausahdusta ”Brilliant … Guy Ritchie back to his best!”

Brittiläisen sanomalehti Guardianin toimittaja James Silver selvittää valaisevassa jutussaan, mistä ylistävä kommentti on peräisin: Arvion ”brilliant” oli lausunut Sun-iltapäivälehden kolmossivun malli Ruth, joka myös itse esiintyy elokuvassa. Jälkiosa taas on lainattu Sunin nettisivujen osiosta, jossa esitellään sivustolla olevia elokuvatrailereita ja elokuva-aiheisia haastatteluita – jotka nekään eivät ole Sunin toimituksen tekemiä:

The content of the Sun’s ”micro-site” – including the interview with Ritchie – was not originated by the Sun, but created by an online PR agency, Greenroom Digital, which works with ”a number of major film studios in the UK market” – in this case, it was engaged by Redbus, which is distributing Revolver. The agency has inhouse ”video production, design, marketing, online PR, mobile and programming experts” to work on its digital campaigns. The Sun Online was chosen as a ”media partner” (alongside Empire magazine) because its readership was deemed a ”good fit with the movie in terms of audience”. So basically, the Revolver-related content on the Sun’s website is a piece of PR puff paid for by the film’s distributors.

Suomessa ei tiettävästi ole sattunut näin räikeitä tapauksia, mutta silmät on silti syytä pitää auki lehtien elokuvamainoksia lukiessa. Internetin siunattuna aikana luotettavien lähteiden merkitys korostuu, sillä käytännössä mistä tahansa elokuvasta on netistä löydettävissä teksti, jossa on ainakin yksi tai kaksi kehuvaa adjektiivia.

[via Cinematical: ”How did Revolver get a good blurb?”]

Miten selkeä elokuvan on oltava?

Kuinka paljon elokuvantekijä voi olettaa katsojan tietävän elokuvan käsittelemästä aiheesta ennakolta? Kuinka paljon katsojalle pitää selittää asioita? Kuinka kattavia selitysten pitää olla?

Edellisiä kysymyksiä pohtii varmasti jokainen elokuvantekijä työstäessään elokuvaa, mutta yhtä lailla, joskin hieman kiertoteitä, ne vaikuttavat myös kriitikkoon, jonka keskeisenä tehtävänä on analysoida, arvottaa ja tulkita elokuvaa. Analysoinnin, arvottamisen ja tulkinnan edellytyksenä kun on aina elokuvan ymmärtäminen – ellei tiedä, mistä elokuvassa on kyse, sen asettaminen mittasuhteisiin tuottaa useimmissa tapauksissa suuria vaikeuksia.

Vakiintunut käytäntö tuntuu olevan, että amerikkalaisten viihde-elokuvien oletetaan olevan kerronnaltaan helppoja tapauksia, jotka eivät edellytä katsojalta käytännössä lainkaan pohjatietoja ja joissa jokaiseen käsikirjoituksen esittämään kysymykseen pyritään tarinan loppuun mennessä myös vastaamaan. Elokuvatutkijat käyttävät termiä klassinen Hollywood-kerronta, koska tämä sujuva kerrontatapa vakiintui amerikkalaiseen viihde-elokuvaan Hollywoodin klassisella studiokaudella 1900-luvun parin ensimmäisen vuosikymmenen aikana.

Toisessa ääripäässä ovat niin sanotut taide-elokuvat, joiden oletetaan jo lähtökohtaisesti vaativan katsojalta aktiivisempaa osallistumista tarinan merkitysten muodostamiseen, eikä kaikkea elokuvan tarinamaailmassa tapahtuvaa edes pyritä selittämään.

Perinteisesti kriitikot ovat arvostelleet Hollywoodin viihde-elokuvia niiden toistuvasta tavasta yliselittää kertomiaan asioita – siis selittää jopa itsestäänselvyyksiä ja alleviivata asioita, jotka olisivat tulleet elokuvasta ilmi muutenkin. Viime viikkoina vastaani on kuitenkin tullut pari päinvastaistakin esimerkkiä.

Ensimmäinen niistä pisti silmään, kun kävin katsomassa, mitä amerikkalaisen päivälehden Chicago Sun-Timesin elokuvakriitikko Roger Ebert kirjoittaa Kuokkavieraat-komediasta:

Near the beginning, for example, there’s a cute montage showing John and Jeremy at a lot of different weddings: Italian, Jewish, Irish, Indian. Different costumes, different food, different dances, great-looking babes. OK, and then there’s another montage showing the same stuff, or maybe it’s more of the same montage. We feel like we’re drifting too far from shore. We need some plot to hang onto.

Ebert siis valittaa, että Kuokkavieraiden alussa oleva muutaman minuutin montaasijakso, joka osoittaa päähenkilöiden käyvän tavan takaa kuokkimassa tuntemattomien ihmisten häissä, kestää liian pitkään. Hänelle tuli sen aikana ikävä konkreettista juonta.

Tässä vaiheessa hieman hätkähdin. Omassa mielessäni pyöri Kuokkavieraiden montaasijakson kohdalla lähinnä ihailevia ajatuksia: Hollywood-elokuvassa ei usein näe näin poikkeavaa tapaa tiivistää monen viikon tapahtumia yhteen liukkaasti etenevään kohtaukseen, joka vieläpä samalla valottaa päähenkilöiden menneisyyttä – tämä kaksikko esiintyy montaasijakson kattamissa häissä niin suvereenisti, että he ovat harrastaneet kuokkimista pakostakin jo pitkään. En ymmärrä Ebertin haikailua juonen perään, sillä montaasijakso itsessään edistää juonta tehokkaasti ja viihdyttävästi.

Ebert poimii samasta filmistä toisenkin kohtauksen:

Gloria wants her daddy to invite the boys back to the family’s shore place, and starts stomping her little feet and throwing a tantrum to get her way – but her tantrum, incredibly, is in long-shot, so we miss the interaction between Walken and his spoiled brat. The movie shows that the tantrum happens, as if it needs to explain why her daddy invites the boys to his house. It doesn’t need to explain anything; it either has to make it funny, or not show it.

Tässäkin Ebert missaa kohtauksen idean huomauttamalla, ettemme kuule, mitä Isla Fisherin ja Christopher Walkenin näyttelemät hahmot puhuvat. Mutta kohtauksen idea on juuri siinä, ettei meidän tarvitse kuulla – Fisherin eleet paljastavat Glorian olevan vielä aikuisenakin hemmoteltu kakara, jonka jalkojen maahan polkeminen kaikkien häävieraiden keskellä on itsessään huvittavaa. Jos kohtaukseen olisi lisätty selittävät vuorosanat, se olisi nakertanut tarpeettomasti visuaalisen vitsin tehoa.

Toiseen esimerkkiin törmäsin lukiessani tänään Helsingin Sanomien Nyt-viikkoliitteestä Leena Virtasen arviota Valo-lastenelokuvasta:

Nyt siis kerrotaan lapsille menneistä ajoista. Siksi onkin vähän hämmästyttävää, että elokuvan alussa ei anneta mitään perusinformaatiota tapahtuma-ajasta tai paikastakaan, Ahola-Valosta puhumattakaan. Aikuinen ainakin kaipaa tietoa, joten olisiko siitä ollut jotain haittaa?

En ole samaa mieltä Virtasen kanssa siitä, että tätä ”perusinformaatiota” ei annettaisi elokuvan alussa ollenkaan. Henkilöiden asusteet sekä tapahtumien ympäristö viittaavat menneeseen aikaan, ja muista vuorosanoista käy myöhemmin ilmi, missä alussa oltiin ja millaisia ahdasmielisiä asenteita elokuvan vallanpitäjät vaalivat. Liiallisen selittämisen vaarana voisi varsinkin aikuiskatsojalla olla pitkästyminen.

Uskon näiden kahden toisistaan erillisen esimerkin olevan lähinnä yhteensattumia, eivätkä mitään oireita kriittisen ilmaston muuttumisesta, mutta juuri yhteensattumina ne jäivät mietityttämään. Viihde-elokuvat menettävät pian tehonsa, jos ne sujuvuuden ohella eivät pysty haastamaan katsojiaan ajattelemaan tai näkemään niiden esittämiä tapahtumia vaihtoehtoisista näkökulmista. Kaikkea ei tarvitse selittää. Kaikkea ei pidä selittää.