Kuukausittainen arkisto:elokuu 2006

Yksi elokuva, kaksi näkemystä

Elokuva-arvostelujen vertaaminen on usein antoisaa, sillä sama teos voi innoittaa hyvin monenlaisiin ajatuksenjuoksuihin. Kari Salminen ja Tapani Maskula puhuvat tänään Turun Sanomissa samalla kulttuurisivulla ilmestyneissä erillisissä arvioissaan osittain samasta teoksesta, dvd:llä julkaistusta episodielokuvasta 11.9.2001/Syyskuun 11. päivä (2002).

Molemmille on jäänyt siitä mieleen meksikolaisen ohjaajan Alejandro González Iñárritun osuus, mutta eri syistä. Salminen päättää dvd-arvionsa näin:

Kaikki elokuvat eivät onnistu. Meksikolaisen Alejandro González Iñárritun osiossa järkytellään kaksoistorneihin iskeytyvillä koneilla ja alas hyppäävillä uhreilla. Tekijä ei käsitä, että hän vain kierrättää mediakuvia, jotka eivät selitä todellisuutta vaan esineellistävät sen Hollywood-spektaakkeliksi.

Maskula nostaa saman osion esiin arvioidessaan ensi-iltafilmiä United 93, mutta kiinnostavasti hän on täysin vastakkaista mieltä:

Jälkimmäisessä elokuvassa yksitoista eri kansallisuutta edustavaa ohjaajaa kertoo täsmälleen 11 minuuttia ja 9 sekuntia kestävissä episodeissa millaisena traaginen murhenäytelmä koettiin heidän kulttuureissaan. Meksikolaisohjaaja Alejandro González Iñárritun jakso on niistä mieleenpainuvin. Siinä valkokangas pysyy vaaditun ajan täysin mustana lukuun ottamatta muutamaa nopeaa kuvavälähdystä WTC:n sortuvista torneista, samalla kun teatterin stereokaiuttimista kuullaan autenttisia, kuolevien ihmisten viimeisiä lähisukulaisilleen lähettämiä kännykkäviestejä.

Mainokset

Toimittajan kritiikistä etusivun uutinen

Onpa mukava huomata, että huomattavasta elokuvasta kirjoitettu kritiikki voi päästä Helsingin Sanomissa etusivun uutiseksi, kuten tänään:

Vuoden paras elokuva

Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän konekaappauksesta kertova United 93 ”on vuoden parhaimpia elokuvia, ellei parhain”, kirjoittaa elokuvan arvioinut toimittaja Veli-Pekka Lehtonen. Vahvasti dokumentaarinen elokuva on tehty turmauhrien omaisten kanssa yhteistyössä.

NYT-LIITE 39

Erikoista kuitenkin on, että Lehtosen titteliksi on vinkissä kirjattu kriitikon sijaan toimittaja. Eikö Helsingin Sanomissa enää ole elokuvakriitikoita ollenkaan? Vai onko kriitikon titteli varattu siellä vain joillekin elokuva-arvostelujen kirjoittajille (vaikka niin sanottuja ”pääkriitikoita” ei enää olisikaan)?

”Elokuvan arvioinut toimittaja” on ilmaisuna tietenkin aika lähellä ”elokuvakriitikkoa”, mutta mielestäni ne eivät ole synonyymejä. ”Elokuvan arvioinut toimittaja” luo vaikutelman tilapäisestä ja ohimenevästä arvostelemisesta, kun taas ”elokuvakriitikko” henkii ammattimaisempaa otetta ja jatkuvuutta.

Pitäisi varmaan kysyä elokuvia Nyt-liitteeseen jo vuosia arvioineelta Lehtoselta, mitä mieltä hän itse on tittelistään.

Arvostelijan sanan paino

Elokuvakriitikoiden asemasta on tänä kesänä kirjoitettu amerikkalaisissa sanomalehdissä enemmän kuin pitkään aikaan. Patrick Goldstein jatkaa keskustelua Los Angeles Timesin kolumnissaan, jossa hän listaa viime kuukausilta tuttuja esimerkkejä Pirates of the Caribbean -ilmiöstä Kevin Smith/Joel Siegel -kohuun – kaikki tapauksia, joissa on päädytty kysymään, kuinka painava perinteisiin tiedotusvälineisiin kirjoittavien arvostelijoiden sana on enää internetin aikana.

Goldstein toteaa, että Yhdysvalloissa isot studiot ovat tänä vuonna jättäneet yhä useammasta elokuvasta lehdistönäytöksen järjestämättä (mikä tarkoittaa, etteivät sanomalehdet ole päässeet arvioimaan näitä elokuvia vielä ensi-iltapäivänä). Näin on käynyt muun muassa Snakes on a Planen ja myöhemmin ensi-iltansa saavan The Wicker Manin uusintafilmatisoinnin kohdalla. Kyse on kuitenkin enemmän jaosta nuoreen ja vanhempaan katsojapolveen kuin kritiikin häviämiseen sinänsä: aikuisempien elokuvien kohdalla arvostelijoilla on vielä suuri merkitys.

New York Timesin elokuvakriitikko Manohla Dargis lohduttaa Goldsteinin kolumnissa, etteivät nuoret ole ennenkään olleet kovin kiinnostuneita aikuisia edustavien kriitikoiden mielipiteestä.

[Dargis] adds: ”The real problem is that even if a kid wants [guidance] today, what they will find, overwhelmingly, is noise about celebrities and meaningless numbers indicating what big movie ’won’ the weekend box-office. Who talks about film as something greater than a vehicle for celebrity and consumerism? Very few, I think.”

Goldstein uskoo, että elokuvakritiikki sinänsä ei ole kuolemassa, sillä vain ei enää ole samanlaista jalansijaa kulttuurin kentällä kuin aiempina vuosikymmeninä:

What we’re seeing is not so much the death of criticism as the death of the culture of criticism, the culture in which a critic such as Pauline Kael — despite writing for a small circulation magazine like the New Yorker — could have a huge trickledown influence, not just with the chattering class, but with filmmakers and executives who hung on her every word, either in agony or ecstasy, depending on the verdict.

But today we’re in an era in which shared enthusiasm matters more than analysis, stylistic cool trumps emotional substance.

Vanhaan virteen arvostelijoiden ja suuren yleisön maun menemisestä ristiin Goldsteinin lainaama Los Angeles Timesin kriitikko Kenneth Turan poimii osuvan esimerkin ruokakulttuurista:

”I’m sorry, but we’re not supposed to be applause meters,” says Los Angeles Times critic Kenneth Turan. ”If you wanted to go to a restaurant for a special occasion and someone said, ’Why not go to McDonald’s? More people go there than any other place.’ Would that really be enough to convince you?”

Kaikesta tästä Goldstein päättelee, että sanomalehtien kannattaisi miettiä uusia keinoja, joilla kriitikoiden äänet saadaan kuulumaan myös isojen elokuvastudioiden vahvojen markkinointikampanjoiden läpi. Hän ehdottaa kriitikoille blogien ja podcastien pystyttämistä sekä mahdollisuutta julkaista elokuvan arvostelu vaikka jo ennen ensi-iltaa.

Kuten tästäkin blogista voi päätellä, olen ensimmäisestä ehdotuksesta Goldsteinin kanssa samoilla linjoilla, mutta jälkimmäisen hyödyllisyydestä en ole varma. Jos elokuva-arvostelu etääntyy kauas itse elokuvan ensi-illasta, niiden välinen yhteys kärsii ja samalla kärsivät myös elokuvat ja elokuvakulttuuri. Ainakin minulle arvostelu on osa elokuvan uutuudenviehätystä, ja jos tätä linkkiä lähtee liikaa purkamaan, se laskee viime kädessä myös elokuvan arvoa.

Kaiken kaikkiaan pitkin kesää amerikkalaislehtien palstoilla käyty keskustelu on ollut oiva muistus siitä, ettei kriitikoidenkaan pidä tuudittautua itsestäänselvyyksiin työnsä suhteen. Oman työn arviointi on tärkeää millä tahansa alalla, mutta erityisesti niin on arvostelijoiden ammatissa, jossa käytetään julkisia, perusteltuja puheenvuoroja toisten ihmisten suurella vaivalla luomista teoksista.

Sopasessa Suuronen Savilahden sijaan

Hups. Mainiosta Onni von Sopasesta kirjoittamaani kritiikkiin oli vahingossa pujahtanut nimisekaannus: Onnin äitiä esittää tietenkin Minna Suuronen. Mainitsemani Ulla Savilahti on hänen roolihahmonsa nimi.

Puhuin arvostelussani myös aiemmista kotimaisista lastenelokuvista. Arvioni Näkymättömästä Elinasta voi lukea täältä.

Varo yleistyksiä ja ylilyöntejä

Hyvä elokuvakriitikko suhteuttaa näkemänsä soveltuvin osin muihin elokuviin, laajimmillaan koko elokuvan historiaan. Hälytyskellojen tulisi kuitenkin soida joka kerta, kun mieleen tulee julistaa juuri nähty filmi joltakin osalta paremmaksi kuin yksikään elokuva sitä ennen – ilahduttavasti sellaisiakin elokuvia tulee silloin tällöin vastaan, mutta paljon useammin kyse on vain uuden filmin herättämän innostumisen tunteen ja valikoivasta muistin aiheuttamasta (sinänsä suloisesta) harhasta.

San Francisco Chroniclen elokuvakriitikolla Mick LaSallella hälytyskellot eivät kuitenkaan ilmeisesti toimineet, kun hän Monster House -animaation arviossaan julisti elokuvassa käytetyn liikkeenkaappaustekniikan lakaisevan suohon koko animaatioiden aiemman historian, mitä ihmiskasvojen animoimiseen tulee:

Animated films always had the advantage of being able to go anywhere and show anything, to defy the laws of physics and follow the imagination as far as it could go. But they never had the ability to show the human face. There was never any point to a close-up in an animated film – there was never really anything to see. But with the motion-capture process, real actors give their performances with computer sensors attached to their face and body, and that recorded information becomes the template for the computer animation. If an actor is bug-eyed, the character will look bug-eyed. Moreover, if the actor is thinking or is full of doubt, the technology will be able to render subtle qualities of pensiveness or doubt in the animation.

Imagine what Disney might have done with this in the creation of the Seven Dwarfs. Imagine all the things that will be done with this in the future. ”Monster House” looks like the ground floor of something important.

LaSallen kritiikki (”There was never any point to a close-up in an animated film – there was never really anything to see.”) on saanut animaatioväen Yhdysvalloissa takajaloilleen, ja monessa blogissa on tuotu esiin loistavia esimerkkejä ihmiskasvojen animointitaituruudesta aiemmilta vuosikymmeniltä. Pixarin animaattori Jeffrey Pidgeon jopa lähetti LaSallelle kirjeen. Linkkejä puheenvuoroihin on muun muassa digitaalitaiteilijoiden yhdistyksen CG Societyn keskustelupalstalla.

Eikä siinä kaikki: myös näyttelijähaastatteluistaan tunnettu James Lipton meni hiljattain möläyttämään televisiossa hieman vastaavanlaisen kommentin:

In theory, if you rotoscope a really good performance by a really good actor, it ought to be much more effective than an animated performance that’s been drawn or computer generated to match a voice.

(via Cinematical: ”Animators Not Thrilled With Mick Lasalle” ja Shannon Tindle: ”?”)