Aihearkisto: Elokuvantekijät

Norbit-ohjaaja närkästyi kriitikoille

Eddie Murphyn teattereissa parhaillaan pyörivän, muun muassa huonokäytöksisille lihaville naisille naureskelevan Norbit-komedian ohjaaja Brian Robbins on närkästynyt kriitikoille, koska arvostelijoiden mukaan filmi on surkea, ja silti filmi on tehnyt tulosta amerikkalaisteattereissa.

Cinematicaliin kirjoittavalla Erik Davisilla on iänikuiseen yleisön ja kriitikoiden maun vastakkainasetteluun järkevä kommentti:

This shouting match is a tired one because, in the end, no one really wins. Hollywood will continue to churn out movies for the masses, and critics will continue to trash the shoddy acting, regurgitated plotlines and lack of originality. Just like an audience is programmed to enjoy what’s familiar, a critic is programmed to be, well, critical. And neither party should be blamed for doing their job.

Mainokset

Varo yleistyksiä ja ylilyöntejä

Hyvä elokuvakriitikko suhteuttaa näkemänsä soveltuvin osin muihin elokuviin, laajimmillaan koko elokuvan historiaan. Hälytyskellojen tulisi kuitenkin soida joka kerta, kun mieleen tulee julistaa juuri nähty filmi joltakin osalta paremmaksi kuin yksikään elokuva sitä ennen – ilahduttavasti sellaisiakin elokuvia tulee silloin tällöin vastaan, mutta paljon useammin kyse on vain uuden filmin herättämän innostumisen tunteen ja valikoivasta muistin aiheuttamasta (sinänsä suloisesta) harhasta.

San Francisco Chroniclen elokuvakriitikolla Mick LaSallella hälytyskellot eivät kuitenkaan ilmeisesti toimineet, kun hän Monster House -animaation arviossaan julisti elokuvassa käytetyn liikkeenkaappaustekniikan lakaisevan suohon koko animaatioiden aiemman historian, mitä ihmiskasvojen animoimiseen tulee:

Animated films always had the advantage of being able to go anywhere and show anything, to defy the laws of physics and follow the imagination as far as it could go. But they never had the ability to show the human face. There was never any point to a close-up in an animated film – there was never really anything to see. But with the motion-capture process, real actors give their performances with computer sensors attached to their face and body, and that recorded information becomes the template for the computer animation. If an actor is bug-eyed, the character will look bug-eyed. Moreover, if the actor is thinking or is full of doubt, the technology will be able to render subtle qualities of pensiveness or doubt in the animation.

Imagine what Disney might have done with this in the creation of the Seven Dwarfs. Imagine all the things that will be done with this in the future. ”Monster House” looks like the ground floor of something important.

LaSallen kritiikki (”There was never any point to a close-up in an animated film – there was never really anything to see.”) on saanut animaatioväen Yhdysvalloissa takajaloilleen, ja monessa blogissa on tuotu esiin loistavia esimerkkejä ihmiskasvojen animointitaituruudesta aiemmilta vuosikymmeniltä. Pixarin animaattori Jeffrey Pidgeon jopa lähetti LaSallelle kirjeen. Linkkejä puheenvuoroihin on muun muassa digitaalitaiteilijoiden yhdistyksen CG Societyn keskustelupalstalla.

Eikä siinä kaikki: myös näyttelijähaastatteluistaan tunnettu James Lipton meni hiljattain möläyttämään televisiossa hieman vastaavanlaisen kommentin:

In theory, if you rotoscope a really good performance by a really good actor, it ought to be much more effective than an animated performance that’s been drawn or computer generated to match a voice.

(via Cinematical: ”Animators Not Thrilled With Mick Lasalle” ja Shannon Tindle: ”?”)

Kevin Smith suuttui kriitikko Joel Siegelille

Joel Siegel, amerikkalaisen ABC-televisiokanavan aamuohjelman Good Morning American elokuvakriitikko, on saanut ohjaaja Kevin Smithin vihat niskoilleen. Siegel osallistui maanantai-iltana New Yorkissa pidettyyn Clerks II -elokuvan lehdistönäytökseen, mutta poistui salista noin 40 minuutin jälkeen.

Smithiä ei haitannut niinkään tunnetun elokuvakriitikon poistuminen sinänsä kuin tapa, jolla Siegel sen teki: noustessaan ylös Siegel ilmoitti kollegoilleen kovaäänisesti lähdöstään ja samalla jyrisi, kuinka Clerks II on 30 vuoteen ensimmäinen elokuva, josta hän on livennyt kesken näytöksen.

Häiriköinti pressinäytöksessä innoitti Smithin haukkumaan Siegelin pahanpäiväisesti blogissaan tiistaina, ja keskiviikkona asiaan tartuttiin myös New York Postin juorusivuilla. Osallistuessaan keskiviikkoaamuna Opie and Anthony Show -nimiseen radio-ohjelmaan Smith pääsi kaiken kukkuraksi haukkumaan Siegelin henkilökohtaisesti puhelimessa, kun ohjelman juontajat saivat Siegelin luurin päähän; linkki ohjelman mp3-tiedostoon on Smithin blogimerkinnän alalaidassa.

Radio-ohjelman kautta Siegel sai Smithiltä kovemman rökityksen kuin olisi ehkä ansainnut, mutta Smith on tietenkin siinä oikeassa, että on moukkamaista häiriköidä muiden kriitikoiden työtä ja katselukokemusta, vaikka ei itse sattuisikaan pitämään filmistä. Nyt on kiinnostavaa nähdä, mainitseeko Siegel itse tapauksesta mitään omassa ohjelmassaan; ilmeisesti hän ei ainakaan aio Clerksin jatko-osaa arvostella, kun kerran poistui kesken salista.

Radio-ohjelma paljasti myös erikoisen yksityiskohdan: kun Smith naljaili Siegelille tämän nettisivuilla olevista elokuva-arvostelujen ”humoristisista” otsikoista (tyyliin ”New Superheroes Are a ”Fantastic” Bore”), Siegel ilmoitti, etteivät ne ole hänen keksimiään, eikä tiedä, kuka ne on kirjoittanut. Tämä johtaa tietenkin kysymykseen (jota ei ohjelmassa lausuttu ääneen), mahtaako Siegelin sivustolla olla paljonkin sellaista tekstiä, jota hän ei ole itse kirjoittanut.