Aihearkisto: Havaintoja kritiikistä

13 päivää ensi-iltaan

Sanomalehdet ovat perinteisesti julkaisseet elokuva-arvostelut joko ensi-iltapäivänä tai ainakin niillä tienoilla, mutta Helsingin Sanomat näyttää tänään tehneen asiassa uuden Suomen ennätyksen. Tänään ilmestyneessä Nyt-liitteessä on Jussi Ahlrothin arvio elokuvasta Narnian tarinat: Prinssi Kaspian, joka saapuu teattereihin keskiviikkona 2.7. – siis vasta 13 päivän kuluttua.

Helsingin Sanomien ennakointi on toisaalta ymmärrettävää, sillä tänään torstaina (päivän etuajassa) ilmestynyt Nyt on juhannuksen vuoksi tuplanumero kattaen päivät 20.6.–3.7. Viikkoliitteen seuraava numero ilmestyy siis vasta kaksi päivää Narnian tarinoiden ensi-illan jälkeen.

Useimmilla muilla sanomalehdillä ei ole samaa ongelmaa: tavallisesti elokuva-arvostelut on sijoitettu sanomalehtien kulttuurisivuille, joten ne voivat julkaista arvion tavalliseen tapaan ensi-iltaviikolla, halutessaan jo keskiviikkonakin.

Mainokset

Taide-elokuvan yliarvostus

Nimimerkki Tasha varoittaa Helsingin Sanomien Nyt-liitteen nettikeskustelupalstalla elokuvakriitikoiden yhdestä perisynnistä:

Viihteelle annettu viisi tähteä ei ole eri asia kuin taide-elokuvalle, mutta kriteerit on erilaiset. Monet kriitikothan antavat taide-elokuvan tyylilliset merkit täyttävälle elokuvalle suoralta kädeltä eteen pari tähteä kun lajityypin arvostus ohittaa kriteeristön yhteismitallistavan osuuden.

Vaikka kommentti on yleistys, jota käytetään usein kriitikoiden mollaamiseksi, siinä lienee joskus vähän perääkin. Jos arvostelija ei ymmärrä teosta tai se jättää hänet sanattomaksi (siinä merkityksessä, että elokuvasta ei sen nähtyäänkään ole mitään sanottavaa), taide-elokuvan kohdalla saattaa olla turvallisempaa kehua hieman yli, samaan tapaan kuin viihde-elokuvan kohdalla saattaa olla turvallisempaa haukkua hieman yli.

Näin ei tietenkään saisi toimia, vaan kritiikkiin pitäisi pystyä tiivistämään oma näkemys asiasta silloinkin, kun sen muodostaminen on vaikeaa.

Kaksi näkökulmaa komediaan

Helsingin Sanomien tämän viikon Nyt-liitteessä havainnollistetaan, että elokuvakritiikki on aina yhden kriitikon perusteltu näkemys, ei jumalallinen ilmoitus tai ehdoton totuus.

Rock-komediasta Tenacious D – maailman paras rokkibändi on painetussa Nytissä Ville Similän arvio, jossa hän sanailee filmille neljä tähteä. Nettinytissä on sen rinnalla Pertti Avolan vaihtoehtoarvio, jossa sama elokuva ansaitsee vain yhden tähden.

Syynä saman elokuvan arvioimiseen kahteen kertaan ei tosin tällä kertaa ollut elokuvan merkittävyys tai sen saama ristiriitainen palaute, vaan inhimillinen (ja lukijan kannalta hauska) kömmähdys, kuten Avola oman arvionsa saatesanoissa selittää.

Yksi elokuva, kaksi näkemystä

Elokuva-arvostelujen vertaaminen on usein antoisaa, sillä sama teos voi innoittaa hyvin monenlaisiin ajatuksenjuoksuihin. Kari Salminen ja Tapani Maskula puhuvat tänään Turun Sanomissa samalla kulttuurisivulla ilmestyneissä erillisissä arvioissaan osittain samasta teoksesta, dvd:llä julkaistusta episodielokuvasta 11.9.2001/Syyskuun 11. päivä (2002).

Molemmille on jäänyt siitä mieleen meksikolaisen ohjaajan Alejandro González Iñárritun osuus, mutta eri syistä. Salminen päättää dvd-arvionsa näin:

Kaikki elokuvat eivät onnistu. Meksikolaisen Alejandro González Iñárritun osiossa järkytellään kaksoistorneihin iskeytyvillä koneilla ja alas hyppäävillä uhreilla. Tekijä ei käsitä, että hän vain kierrättää mediakuvia, jotka eivät selitä todellisuutta vaan esineellistävät sen Hollywood-spektaakkeliksi.

Maskula nostaa saman osion esiin arvioidessaan ensi-iltafilmiä United 93, mutta kiinnostavasti hän on täysin vastakkaista mieltä:

Jälkimmäisessä elokuvassa yksitoista eri kansallisuutta edustavaa ohjaajaa kertoo täsmälleen 11 minuuttia ja 9 sekuntia kestävissä episodeissa millaisena traaginen murhenäytelmä koettiin heidän kulttuureissaan. Meksikolaisohjaaja Alejandro González Iñárritun jakso on niistä mieleenpainuvin. Siinä valkokangas pysyy vaaditun ajan täysin mustana lukuun ottamatta muutamaa nopeaa kuvavälähdystä WTC:n sortuvista torneista, samalla kun teatterin stereokaiuttimista kuullaan autenttisia, kuolevien ihmisten viimeisiä lähisukulaisilleen lähettämiä kännykkäviestejä.

Sopasessa Suuronen Savilahden sijaan

Hups. Mainiosta Onni von Sopasesta kirjoittamaani kritiikkiin oli vahingossa pujahtanut nimisekaannus: Onnin äitiä esittää tietenkin Minna Suuronen. Mainitsemani Ulla Savilahti on hänen roolihahmonsa nimi.

Puhuin arvostelussani myös aiemmista kotimaisista lastenelokuvista. Arvioni Näkymättömästä Elinasta voi lukea täältä.

Varo yleistyksiä ja ylilyöntejä

Hyvä elokuvakriitikko suhteuttaa näkemänsä soveltuvin osin muihin elokuviin, laajimmillaan koko elokuvan historiaan. Hälytyskellojen tulisi kuitenkin soida joka kerta, kun mieleen tulee julistaa juuri nähty filmi joltakin osalta paremmaksi kuin yksikään elokuva sitä ennen – ilahduttavasti sellaisiakin elokuvia tulee silloin tällöin vastaan, mutta paljon useammin kyse on vain uuden filmin herättämän innostumisen tunteen ja valikoivasta muistin aiheuttamasta (sinänsä suloisesta) harhasta.

San Francisco Chroniclen elokuvakriitikolla Mick LaSallella hälytyskellot eivät kuitenkaan ilmeisesti toimineet, kun hän Monster House -animaation arviossaan julisti elokuvassa käytetyn liikkeenkaappaustekniikan lakaisevan suohon koko animaatioiden aiemman historian, mitä ihmiskasvojen animoimiseen tulee:

Animated films always had the advantage of being able to go anywhere and show anything, to defy the laws of physics and follow the imagination as far as it could go. But they never had the ability to show the human face. There was never any point to a close-up in an animated film – there was never really anything to see. But with the motion-capture process, real actors give their performances with computer sensors attached to their face and body, and that recorded information becomes the template for the computer animation. If an actor is bug-eyed, the character will look bug-eyed. Moreover, if the actor is thinking or is full of doubt, the technology will be able to render subtle qualities of pensiveness or doubt in the animation.

Imagine what Disney might have done with this in the creation of the Seven Dwarfs. Imagine all the things that will be done with this in the future. ”Monster House” looks like the ground floor of something important.

LaSallen kritiikki (”There was never any point to a close-up in an animated film – there was never really anything to see.”) on saanut animaatioväen Yhdysvalloissa takajaloilleen, ja monessa blogissa on tuotu esiin loistavia esimerkkejä ihmiskasvojen animointitaituruudesta aiemmilta vuosikymmeniltä. Pixarin animaattori Jeffrey Pidgeon jopa lähetti LaSallelle kirjeen. Linkkejä puheenvuoroihin on muun muassa digitaalitaiteilijoiden yhdistyksen CG Societyn keskustelupalstalla.

Eikä siinä kaikki: myös näyttelijähaastatteluistaan tunnettu James Lipton meni hiljattain möläyttämään televisiossa hieman vastaavanlaisen kommentin:

In theory, if you rotoscope a really good performance by a really good actor, it ought to be much more effective than an animated performance that’s been drawn or computer generated to match a voice.

(via Cinematical: ”Animators Not Thrilled With Mick Lasalle” ja Shannon Tindle: ”?”)

Miten selkeä elokuvan on oltava?

Kuinka paljon elokuvantekijä voi olettaa katsojan tietävän elokuvan käsittelemästä aiheesta ennakolta? Kuinka paljon katsojalle pitää selittää asioita? Kuinka kattavia selitysten pitää olla?

Edellisiä kysymyksiä pohtii varmasti jokainen elokuvantekijä työstäessään elokuvaa, mutta yhtä lailla, joskin hieman kiertoteitä, ne vaikuttavat myös kriitikkoon, jonka keskeisenä tehtävänä on analysoida, arvottaa ja tulkita elokuvaa. Analysoinnin, arvottamisen ja tulkinnan edellytyksenä kun on aina elokuvan ymmärtäminen – ellei tiedä, mistä elokuvassa on kyse, sen asettaminen mittasuhteisiin tuottaa useimmissa tapauksissa suuria vaikeuksia.

Vakiintunut käytäntö tuntuu olevan, että amerikkalaisten viihde-elokuvien oletetaan olevan kerronnaltaan helppoja tapauksia, jotka eivät edellytä katsojalta käytännössä lainkaan pohjatietoja ja joissa jokaiseen käsikirjoituksen esittämään kysymykseen pyritään tarinan loppuun mennessä myös vastaamaan. Elokuvatutkijat käyttävät termiä klassinen Hollywood-kerronta, koska tämä sujuva kerrontatapa vakiintui amerikkalaiseen viihde-elokuvaan Hollywoodin klassisella studiokaudella 1900-luvun parin ensimmäisen vuosikymmenen aikana.

Toisessa ääripäässä ovat niin sanotut taide-elokuvat, joiden oletetaan jo lähtökohtaisesti vaativan katsojalta aktiivisempaa osallistumista tarinan merkitysten muodostamiseen, eikä kaikkea elokuvan tarinamaailmassa tapahtuvaa edes pyritä selittämään.

Perinteisesti kriitikot ovat arvostelleet Hollywoodin viihde-elokuvia niiden toistuvasta tavasta yliselittää kertomiaan asioita – siis selittää jopa itsestäänselvyyksiä ja alleviivata asioita, jotka olisivat tulleet elokuvasta ilmi muutenkin. Viime viikkoina vastaani on kuitenkin tullut pari päinvastaistakin esimerkkiä.

Ensimmäinen niistä pisti silmään, kun kävin katsomassa, mitä amerikkalaisen päivälehden Chicago Sun-Timesin elokuvakriitikko Roger Ebert kirjoittaa Kuokkavieraat-komediasta:

Near the beginning, for example, there’s a cute montage showing John and Jeremy at a lot of different weddings: Italian, Jewish, Irish, Indian. Different costumes, different food, different dances, great-looking babes. OK, and then there’s another montage showing the same stuff, or maybe it’s more of the same montage. We feel like we’re drifting too far from shore. We need some plot to hang onto.

Ebert siis valittaa, että Kuokkavieraiden alussa oleva muutaman minuutin montaasijakso, joka osoittaa päähenkilöiden käyvän tavan takaa kuokkimassa tuntemattomien ihmisten häissä, kestää liian pitkään. Hänelle tuli sen aikana ikävä konkreettista juonta.

Tässä vaiheessa hieman hätkähdin. Omassa mielessäni pyöri Kuokkavieraiden montaasijakson kohdalla lähinnä ihailevia ajatuksia: Hollywood-elokuvassa ei usein näe näin poikkeavaa tapaa tiivistää monen viikon tapahtumia yhteen liukkaasti etenevään kohtaukseen, joka vieläpä samalla valottaa päähenkilöiden menneisyyttä – tämä kaksikko esiintyy montaasijakson kattamissa häissä niin suvereenisti, että he ovat harrastaneet kuokkimista pakostakin jo pitkään. En ymmärrä Ebertin haikailua juonen perään, sillä montaasijakso itsessään edistää juonta tehokkaasti ja viihdyttävästi.

Ebert poimii samasta filmistä toisenkin kohtauksen:

Gloria wants her daddy to invite the boys back to the family’s shore place, and starts stomping her little feet and throwing a tantrum to get her way – but her tantrum, incredibly, is in long-shot, so we miss the interaction between Walken and his spoiled brat. The movie shows that the tantrum happens, as if it needs to explain why her daddy invites the boys to his house. It doesn’t need to explain anything; it either has to make it funny, or not show it.

Tässäkin Ebert missaa kohtauksen idean huomauttamalla, ettemme kuule, mitä Isla Fisherin ja Christopher Walkenin näyttelemät hahmot puhuvat. Mutta kohtauksen idea on juuri siinä, ettei meidän tarvitse kuulla – Fisherin eleet paljastavat Glorian olevan vielä aikuisenakin hemmoteltu kakara, jonka jalkojen maahan polkeminen kaikkien häävieraiden keskellä on itsessään huvittavaa. Jos kohtaukseen olisi lisätty selittävät vuorosanat, se olisi nakertanut tarpeettomasti visuaalisen vitsin tehoa.

Toiseen esimerkkiin törmäsin lukiessani tänään Helsingin Sanomien Nyt-viikkoliitteestä Leena Virtasen arviota Valo-lastenelokuvasta:

Nyt siis kerrotaan lapsille menneistä ajoista. Siksi onkin vähän hämmästyttävää, että elokuvan alussa ei anneta mitään perusinformaatiota tapahtuma-ajasta tai paikastakaan, Ahola-Valosta puhumattakaan. Aikuinen ainakin kaipaa tietoa, joten olisiko siitä ollut jotain haittaa?

En ole samaa mieltä Virtasen kanssa siitä, että tätä ”perusinformaatiota” ei annettaisi elokuvan alussa ollenkaan. Henkilöiden asusteet sekä tapahtumien ympäristö viittaavat menneeseen aikaan, ja muista vuorosanoista käy myöhemmin ilmi, missä alussa oltiin ja millaisia ahdasmielisiä asenteita elokuvan vallanpitäjät vaalivat. Liiallisen selittämisen vaarana voisi varsinkin aikuiskatsojalla olla pitkästyminen.

Uskon näiden kahden toisistaan erillisen esimerkin olevan lähinnä yhteensattumia, eivätkä mitään oireita kriittisen ilmaston muuttumisesta, mutta juuri yhteensattumina ne jäivät mietityttämään. Viihde-elokuvat menettävät pian tehonsa, jos ne sujuvuuden ohella eivät pysty haastamaan katsojiaan ajattelemaan tai näkemään niiden esittämiä tapahtumia vaihtoehtoisista näkökulmista. Kaikkea ei tarvitse selittää. Kaikkea ei pidä selittää.