Aihearkisto: Kriitikon työ

Aika miettiä

Nick James toteaa Sight & Soundin tammikuun 2009 numeron pääkirjoituksessa elokuvakriitikoilta vaadittavan nykyään useissa tapauksissa välitöntä oman mielipiteen kertomista. Hän kuitenkin muistuttaa, että kriitikon työ edellyttää aikaa miettiä ja tarvittaessa jopa katsoa elokuva uudestaan:

In the same way, film journalists, reviewers and/or critics find that instant opinions and responses are demanded of them by the insatiable need to feed blogs and other opinion sites. The paradigm of the online film journalist is someone with all the powers of the reviewer fused with those of the broadcaster. [–] As so many once-fixed boundaries disappear, it behoves critics to hold back, to retain the right to consider at leisure, and through repeat viewings, what a film may or may not reveal. We must nurture our right to a time lag; we must mind the gap.

Elokuvien näkeminen kahdesti ennen arvion kirjoittamista olisikin hienoa, mutta se on valitettavan harvoin mahdollista, ellei kriitikko satu pääsemään käymään Helsingissä lehdistönäytöksissä.

Mainokset

Katsomistilanne ja taide-elokuvat

Tietokirjailija Juri Nummelin on julkaissut blogissaan laajan haastattelun isästään Matti Nummelinista, joka arvioi elokuvia 1960-luvun lopulla Forssan lehteen ja vuosina 1977–1983 Satakunnan Työhön. Matti Nummelin puhuu muun muassa kriitikon kohtaamasta elokuvan katsomisen haasteesta:

Olen aina sanonut, että elokuvia pitää katsella ihan tietyllä tavalla. Silloin, kun elokuva pyörii, ei analyyttista katsomista oikein voi olla tai analyysi voi mennä pahasti pieleen. Elokuva pitää ensin katsella tunteella ja sitten analysoida järjellä.

Nummelin vanhempi antaa myös käytännön neuvoja ns. taide-elokuvien käsittelemiseen:

Minulla on aina ollut jotain vinkkejä, joilla joistain vakavasti otettavista taide-elokuvista on voinut päästä perille. Olen aina kiinnittänyt huomiota johonkin outoon, jolloin jotain omituista on tapahtunut, enkä ole vain hyväksynyt sitä, vaan olen aina pohtinut sitä, miten se liittyy kokonaisuuteen. Olen huomannut, että näissä oudoissa kohdissa näkyy se, mitä on haluttu sanoa ja mitä painottaa. Useissa tapauksissa tämä on juuri se tapa, millä tekijät ovat halunneet tuoda omia näkemyksiään esille. Tarkoitan tällä outoudella esimerkiksi jotain kohtausta, joka tulee aivan yllättäen eikä kaikkea siihen liittyvää ole näytetty tai näytetä. Tämä on myös elävää elämää.

Arvokas haastattelu sekä Jurin omat yhteenvedot on jaettu yhteensä kuuteen blogimerkintään:

1. Takaisin asiaan

2. Lisää isää

3. Elokuvakritiikistä (ylläolevat lainaukset ovat tästä merkinnästä)

4. Isää vielä

5. Isän nykyisyys

6. Analyysi edelläolleesta

Luovan työn paradoksi

Ihminen on luovimmillaan joutuessaan työskentelemään paineen alaisena, mutta tyytyväisin työnsä tulokseen saadessaan työskennellä rauhassa.

Kriitikoiden ja yleisön maku meni taas ristiin

Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu ei ole saanut kriitikoilta kovin suopeita arvosteluja sen paremmin Yhdysvalloissa (New York Times, Los Angeles Times) kuin Suomessakaan (Helsingin Sanomat, Turun Sanomat), ja samoin kävi aiemmin keväällä Da Vinci -koodille, mutta molemmat filmit ovat silti menestyneet hyvin elokuvateattereissa.

Tämä on saanut New York Timesin elokuvakriitikon A. O. Scottin pohtimaan vanhaa kysymystä arvostelijoiden ja niin sanotun suuren yleisön välisistä makueroista. Speden aikoinahan vastaavaa kysymystä pyöriteltiin Suomessakin usein, mutta yleensä suuren yleisön näkökulmasta – tyyliin niin ja niin monta kymmentä tuhatta katsojaa ei voi olla väärässä.

[T]he discrepancy between what critics think and how the public behaves is of perennial interest because it throws into relief some basic questions about taste, economics and the nature of popular entertainment, as well as the more vexing issue of what, exactly, critics are for.

Scott huomauttaa, että elokuvat, enemmän kuin muut taidemuodot, ymmärretään yhteiseksi kulttuuriseksi omaisuudeksi, josta kuka tahansa voi nauttia. Tästä seuraa, että aina, kun elokuvakriitikko ilmoittaa olevansa alansa asiantuntija, se synnyttää tietyn perusjännitteen kriitikoiden ja tavallisen yleisön välille.

Scott myös toteaa, että kriitikon tehtävänä ei ole toimia suuren yleisön maun heijastajana, ennakoijana tai siihen vaikuttajana – tämä sarka kuuluu Hollywood-studioiden markkinointi- ja pr-osastoille, missä nämä ovatkin hyviä: jättimäisesti markkinoidun ison budjetin elokuvan kohdalla kriitikon mielipiteellä on harvoin vaikutusta sen menestymiseen.

So why review them? Why not let the market do its work, let the audience have its fun and occupy ourselves with the arcana — the art — we critics ostensibly prefer? The obvious answer is that art, or at least the kind of pleasure, wonder and surprise we associate with art, often pops out of commerce, and we want to be around to celebrate when it does and to complain when it doesn’t.

Toisin sanoen, kriitikotkin haluavat ottaa osaa hyvien elokuvien antamaan nautintoon ja yllätyksiin, eikä ole mitenkään kirkossa kuulutettua, että ison budjetin elokuvat jotenkin lähtökohtaisesti olisivat niin sanottuja taidefilmejä kehnompia – jokainen elokuva on arvioitava omana tapauksenaan, ennakkoluulottomasti.

Scottin jutun viimeiset lauseet ovat tosin hieman tärkeileviä, kun hän väittää, etteivät kriitikot käy elokuvissa huvin vuoksi:

We take entertainment very seriously, which is to say that we don’t go to the movies for fun. Or for money. We do it for you.

Ainakin minä teen työtäni nimen omaan huvin – tai elokuvakokemuksen antaman nautinnon – vuoksi (eikä se silti tarkoita, että ottaisin työni jotenkin kevyesti). Enkä kyllä usko, että Scottkaan kestäisi työssään, ellei hän pohjimmiltaan nauttisi elokuvista. Mutta se on totta, että kritiikissä on kyse arvostelijan ja lukijan välisestä vuoropuhelusta. Ilman lukijoita ei olisi kriitikoitakaan kertomassa näkemistään elokuvista perusteltuja mielipiteitä.