Aihearkisto: Kritiikin asema

Norbit-ohjaaja närkästyi kriitikoille

Eddie Murphyn teattereissa parhaillaan pyörivän, muun muassa huonokäytöksisille lihaville naisille naureskelevan Norbit-komedian ohjaaja Brian Robbins on närkästynyt kriitikoille, koska arvostelijoiden mukaan filmi on surkea, ja silti filmi on tehnyt tulosta amerikkalaisteattereissa.

Cinematicaliin kirjoittavalla Erik Davisilla on iänikuiseen yleisön ja kriitikoiden maun vastakkainasetteluun järkevä kommentti:

This shouting match is a tired one because, in the end, no one really wins. Hollywood will continue to churn out movies for the masses, and critics will continue to trash the shoddy acting, regurgitated plotlines and lack of originality. Just like an audience is programmed to enjoy what’s familiar, a critic is programmed to be, well, critical. And neither party should be blamed for doing their job.

Toimittajan kritiikistä etusivun uutinen

Onpa mukava huomata, että huomattavasta elokuvasta kirjoitettu kritiikki voi päästä Helsingin Sanomissa etusivun uutiseksi, kuten tänään:

Vuoden paras elokuva

Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän konekaappauksesta kertova United 93 ”on vuoden parhaimpia elokuvia, ellei parhain”, kirjoittaa elokuvan arvioinut toimittaja Veli-Pekka Lehtonen. Vahvasti dokumentaarinen elokuva on tehty turmauhrien omaisten kanssa yhteistyössä.

NYT-LIITE 39

Erikoista kuitenkin on, että Lehtosen titteliksi on vinkissä kirjattu kriitikon sijaan toimittaja. Eikö Helsingin Sanomissa enää ole elokuvakriitikoita ollenkaan? Vai onko kriitikon titteli varattu siellä vain joillekin elokuva-arvostelujen kirjoittajille (vaikka niin sanottuja ”pääkriitikoita” ei enää olisikaan)?

”Elokuvan arvioinut toimittaja” on ilmaisuna tietenkin aika lähellä ”elokuvakriitikkoa”, mutta mielestäni ne eivät ole synonyymejä. ”Elokuvan arvioinut toimittaja” luo vaikutelman tilapäisestä ja ohimenevästä arvostelemisesta, kun taas ”elokuvakriitikko” henkii ammattimaisempaa otetta ja jatkuvuutta.

Pitäisi varmaan kysyä elokuvia Nyt-liitteeseen jo vuosia arvioineelta Lehtoselta, mitä mieltä hän itse on tittelistään.

Arvostelijan sanan paino

Elokuvakriitikoiden asemasta on tänä kesänä kirjoitettu amerikkalaisissa sanomalehdissä enemmän kuin pitkään aikaan. Patrick Goldstein jatkaa keskustelua Los Angeles Timesin kolumnissaan, jossa hän listaa viime kuukausilta tuttuja esimerkkejä Pirates of the Caribbean -ilmiöstä Kevin Smith/Joel Siegel -kohuun – kaikki tapauksia, joissa on päädytty kysymään, kuinka painava perinteisiin tiedotusvälineisiin kirjoittavien arvostelijoiden sana on enää internetin aikana.

Goldstein toteaa, että Yhdysvalloissa isot studiot ovat tänä vuonna jättäneet yhä useammasta elokuvasta lehdistönäytöksen järjestämättä (mikä tarkoittaa, etteivät sanomalehdet ole päässeet arvioimaan näitä elokuvia vielä ensi-iltapäivänä). Näin on käynyt muun muassa Snakes on a Planen ja myöhemmin ensi-iltansa saavan The Wicker Manin uusintafilmatisoinnin kohdalla. Kyse on kuitenkin enemmän jaosta nuoreen ja vanhempaan katsojapolveen kuin kritiikin häviämiseen sinänsä: aikuisempien elokuvien kohdalla arvostelijoilla on vielä suuri merkitys.

New York Timesin elokuvakriitikko Manohla Dargis lohduttaa Goldsteinin kolumnissa, etteivät nuoret ole ennenkään olleet kovin kiinnostuneita aikuisia edustavien kriitikoiden mielipiteestä.

[Dargis] adds: ”The real problem is that even if a kid wants [guidance] today, what they will find, overwhelmingly, is noise about celebrities and meaningless numbers indicating what big movie ’won’ the weekend box-office. Who talks about film as something greater than a vehicle for celebrity and consumerism? Very few, I think.”

Goldstein uskoo, että elokuvakritiikki sinänsä ei ole kuolemassa, sillä vain ei enää ole samanlaista jalansijaa kulttuurin kentällä kuin aiempina vuosikymmeninä:

What we’re seeing is not so much the death of criticism as the death of the culture of criticism, the culture in which a critic such as Pauline Kael — despite writing for a small circulation magazine like the New Yorker — could have a huge trickledown influence, not just with the chattering class, but with filmmakers and executives who hung on her every word, either in agony or ecstasy, depending on the verdict.

But today we’re in an era in which shared enthusiasm matters more than analysis, stylistic cool trumps emotional substance.

Vanhaan virteen arvostelijoiden ja suuren yleisön maun menemisestä ristiin Goldsteinin lainaama Los Angeles Timesin kriitikko Kenneth Turan poimii osuvan esimerkin ruokakulttuurista:

”I’m sorry, but we’re not supposed to be applause meters,” says Los Angeles Times critic Kenneth Turan. ”If you wanted to go to a restaurant for a special occasion and someone said, ’Why not go to McDonald’s? More people go there than any other place.’ Would that really be enough to convince you?”

Kaikesta tästä Goldstein päättelee, että sanomalehtien kannattaisi miettiä uusia keinoja, joilla kriitikoiden äänet saadaan kuulumaan myös isojen elokuvastudioiden vahvojen markkinointikampanjoiden läpi. Hän ehdottaa kriitikoille blogien ja podcastien pystyttämistä sekä mahdollisuutta julkaista elokuvan arvostelu vaikka jo ennen ensi-iltaa.

Kuten tästäkin blogista voi päätellä, olen ensimmäisestä ehdotuksesta Goldsteinin kanssa samoilla linjoilla, mutta jälkimmäisen hyödyllisyydestä en ole varma. Jos elokuva-arvostelu etääntyy kauas itse elokuvan ensi-illasta, niiden välinen yhteys kärsii ja samalla kärsivät myös elokuvat ja elokuvakulttuuri. Ainakin minulle arvostelu on osa elokuvan uutuudenviehätystä, ja jos tätä linkkiä lähtee liikaa purkamaan, se laskee viime kädessä myös elokuvan arvoa.

Kaiken kaikkiaan pitkin kesää amerikkalaislehtien palstoilla käyty keskustelu on ollut oiva muistus siitä, ettei kriitikoidenkaan pidä tuudittautua itsestäänselvyyksiin työnsä suhteen. Oman työn arviointi on tärkeää millä tahansa alalla, mutta erityisesti niin on arvostelijoiden ammatissa, jossa käytetään julkisia, perusteltuja puheenvuoroja toisten ihmisten suurella vaivalla luomista teoksista.

Kriitikot ja yleisö, osa 2 (tai prequel)

Keskustelu elokuvakriitikoiden ja elokuvayleisön risteävistä mauista on näköjään puhutellut New York Timesin A. O. Scottin ohella muitakin viime päivinä. Lainaus Kyle Popen kirjoituksesta Los Angeles Timesista viime sunnuntailta:

What we are watching is nothing less than the demise of the mainstream entertainment critic — a reordering that will last well beyond the return of more serious movies this fall.

In movies, books and television, critics who once dominated the national discussion are being marginalized, replaced by a confetti of micro-tastemakers on the Web and elsewhere.

Although this empowers consumers — who now can go out in the world and seek their own critics — it soon may affect the quality of what we see, hear and read — and not necessarily in a good way.

There will be no critical consensus of what constitutes quality. Rather, art and entertainment will be judged largely on the basis of popularity, an ”American Idol” sensibility that could spread the summer-blockbuster phenomenon into every corner of pop culture.

Pope päättää tekstinsä kaunopuheisesti muistuttaen elokuvakritiikin ja -kriitikoiden tarpeellisuudesta:

In the 1960s and early 1970s, filmmakers actually cared what critics thought, and some of them adjusted their next film accordingly. You could argue that movies were better as a result.

But now, with raw popularity increasingly calling the entertainment shots, there is no uniform standard of quality. It is the prevailing theory of our blogging-Wikipedia age that enough opinions, cobbled together and collated, congeal into a broader truth.

Sometimes that’s legit. But sometimes all we get is trash that happens to be popular.

As much as we like to think of ourselves as independent thinkers, resistant to the taste-making imposed by others, sometimes having a thoughtful outsider tell us what to think can make us all just a little bit smarter.

Viimeinen lause särähtää kyllä hieman. Ei kriitikon tehtävänä ole sanella kenellekään, mitä jostakin teoksesta pitäisi ajatella, vaan pikemminkin tarjota perusteltu mielipide keskustelunavaukseksi ja ajattelun innoittajaksi.

Kriitikoiden ja yleisön maku meni taas ristiin

Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu ei ole saanut kriitikoilta kovin suopeita arvosteluja sen paremmin Yhdysvalloissa (New York Times, Los Angeles Times) kuin Suomessakaan (Helsingin Sanomat, Turun Sanomat), ja samoin kävi aiemmin keväällä Da Vinci -koodille, mutta molemmat filmit ovat silti menestyneet hyvin elokuvateattereissa.

Tämä on saanut New York Timesin elokuvakriitikon A. O. Scottin pohtimaan vanhaa kysymystä arvostelijoiden ja niin sanotun suuren yleisön välisistä makueroista. Speden aikoinahan vastaavaa kysymystä pyöriteltiin Suomessakin usein, mutta yleensä suuren yleisön näkökulmasta – tyyliin niin ja niin monta kymmentä tuhatta katsojaa ei voi olla väärässä.

[T]he discrepancy between what critics think and how the public behaves is of perennial interest because it throws into relief some basic questions about taste, economics and the nature of popular entertainment, as well as the more vexing issue of what, exactly, critics are for.

Scott huomauttaa, että elokuvat, enemmän kuin muut taidemuodot, ymmärretään yhteiseksi kulttuuriseksi omaisuudeksi, josta kuka tahansa voi nauttia. Tästä seuraa, että aina, kun elokuvakriitikko ilmoittaa olevansa alansa asiantuntija, se synnyttää tietyn perusjännitteen kriitikoiden ja tavallisen yleisön välille.

Scott myös toteaa, että kriitikon tehtävänä ei ole toimia suuren yleisön maun heijastajana, ennakoijana tai siihen vaikuttajana – tämä sarka kuuluu Hollywood-studioiden markkinointi- ja pr-osastoille, missä nämä ovatkin hyviä: jättimäisesti markkinoidun ison budjetin elokuvan kohdalla kriitikon mielipiteellä on harvoin vaikutusta sen menestymiseen.

So why review them? Why not let the market do its work, let the audience have its fun and occupy ourselves with the arcana — the art — we critics ostensibly prefer? The obvious answer is that art, or at least the kind of pleasure, wonder and surprise we associate with art, often pops out of commerce, and we want to be around to celebrate when it does and to complain when it doesn’t.

Toisin sanoen, kriitikotkin haluavat ottaa osaa hyvien elokuvien antamaan nautintoon ja yllätyksiin, eikä ole mitenkään kirkossa kuulutettua, että ison budjetin elokuvat jotenkin lähtökohtaisesti olisivat niin sanottuja taidefilmejä kehnompia – jokainen elokuva on arvioitava omana tapauksenaan, ennakkoluulottomasti.

Scottin jutun viimeiset lauseet ovat tosin hieman tärkeileviä, kun hän väittää, etteivät kriitikot käy elokuvissa huvin vuoksi:

We take entertainment very seriously, which is to say that we don’t go to the movies for fun. Or for money. We do it for you.

Ainakin minä teen työtäni nimen omaan huvin – tai elokuvakokemuksen antaman nautinnon – vuoksi (eikä se silti tarkoita, että ottaisin työni jotenkin kevyesti). Enkä kyllä usko, että Scottkaan kestäisi työssään, ellei hän pohjimmiltaan nauttisi elokuvista. Mutta se on totta, että kritiikissä on kyse arvostelijan ja lukijan välisestä vuoropuhelusta. Ilman lukijoita ei olisi kriitikoitakaan kertomassa näkemistään elokuvista perusteltuja mielipiteitä.