Päivän (miete)lause

Ytimekkäitä ja hauskoja mainoslauseita ei tule vastaan joka päivä. Frank Ozin hautajaiskomedian Death At a Funeral julisteessa on kuitenkin tavoitettu jotain.

From director Frank Oz comes the story of a family that puts the F U in funeral.

Norbit-ohjaaja närkästyi kriitikoille

Eddie Murphyn teattereissa parhaillaan pyörivän, muun muassa huonokäytöksisille lihaville naisille naureskelevan Norbit-komedian ohjaaja Brian Robbins on närkästynyt kriitikoille, koska arvostelijoiden mukaan filmi on surkea, ja silti filmi on tehnyt tulosta amerikkalaisteattereissa.

Cinematicaliin kirjoittavalla Erik Davisilla on iänikuiseen yleisön ja kriitikoiden maun vastakkainasetteluun järkevä kommentti:

This shouting match is a tired one because, in the end, no one really wins. Hollywood will continue to churn out movies for the masses, and critics will continue to trash the shoddy acting, regurgitated plotlines and lack of originality. Just like an audience is programmed to enjoy what’s familiar, a critic is programmed to be, well, critical. And neither party should be blamed for doing their job.

Kuinka hukata lukija 10 sekunnissa

Premiere-lehden maaliskuun 2007 numerosta, sivulta 37:

TEXT AND WIN!
[–] We’re giving away five copies of the Matthew McConaughey dvd collection, which includes Failure to Launch, Sahara, and How to Lose a Guy in 10 Days.

Se tekeekin sitten yhteensä 15 syytä, minkä vuoksi tähän kilpailuun ei tarvitse osallistua.

Kaksi näkökulmaa komediaan

Helsingin Sanomien tämän viikon Nyt-liitteessä havainnollistetaan, että elokuvakritiikki on aina yhden kriitikon perusteltu näkemys, ei jumalallinen ilmoitus tai ehdoton totuus.

Rock-komediasta Tenacious D – maailman paras rokkibändi on painetussa Nytissä Ville Similän arvio, jossa hän sanailee filmille neljä tähteä. Nettinytissä on sen rinnalla Pertti Avolan vaihtoehtoarvio, jossa sama elokuva ansaitsee vain yhden tähden.

Syynä saman elokuvan arvioimiseen kahteen kertaan ei tosin tällä kertaa ollut elokuvan merkittävyys tai sen saama ristiriitainen palaute, vaan inhimillinen (ja lukijan kannalta hauska) kömmähdys, kuten Avola oman arvionsa saatesanoissa selittää.

Elokuvakerhojen kasvatit

Julkaisemattomia-blogi sisältää Matti Nummelinin haastattelun lisäksi paljon muutakin noteeraamisen arvoista. Turun Sanomien elokuvakriitikon Tapani Maskulan haastattelu on aiemmin ilmestynyt vain turkulaisten elokuvakerhojen julkaisemassa Zoom-lehdessä.

Keskeisenä puheenaiheena on Maskulan elokuvakerhotausta, mutta jutussa sivutaan myös filmien arvioimista. Tässä puhutaan 1960-luvun alusta:

– Silloin se näkyi myös kriitikoiden välisenä linjaristiriitana, Maskula sanoo.
– Vanhemman polven konkarit eivät voineet mitenkään ymmärtää, että jotain Roger Cormanin elokuvia voi kehua, niin kuin minä tein.

Monta sukupolvea 1900-luvun jälkipuoliskolla ympäri Suomea kasvattaneet elokuvakerhot ovat olleet varmasti monelle muullekin arvostelijalle jonkinlainen ammatillinen ponnahduslauta. Enää elokuvakerhoja ei samassa mittakaavassa ole, ja niissä jäljellä olevissakin ohjelmisto on käytännön pakon sanelemana usein muutaman viime vuoden maahantuonteihin keskittynyttä.

Jääkö kotikatselu tulevaisuudessa ainoaksi keinoksi ottaa elokuvan historia haltuun? Palauttaako elokuvateattereiden lähivuosien vääjäämätön digitalisoituminen kerhoille toimintaedellytykset?

Katsomistilanne ja taide-elokuvat

Tietokirjailija Juri Nummelin on julkaissut blogissaan laajan haastattelun isästään Matti Nummelinista, joka arvioi elokuvia 1960-luvun lopulla Forssan lehteen ja vuosina 1977–1983 Satakunnan Työhön. Matti Nummelin puhuu muun muassa kriitikon kohtaamasta elokuvan katsomisen haasteesta:

Olen aina sanonut, että elokuvia pitää katsella ihan tietyllä tavalla. Silloin, kun elokuva pyörii, ei analyyttista katsomista oikein voi olla tai analyysi voi mennä pahasti pieleen. Elokuva pitää ensin katsella tunteella ja sitten analysoida järjellä.

Nummelin vanhempi antaa myös käytännön neuvoja ns. taide-elokuvien käsittelemiseen:

Minulla on aina ollut jotain vinkkejä, joilla joistain vakavasti otettavista taide-elokuvista on voinut päästä perille. Olen aina kiinnittänyt huomiota johonkin outoon, jolloin jotain omituista on tapahtunut, enkä ole vain hyväksynyt sitä, vaan olen aina pohtinut sitä, miten se liittyy kokonaisuuteen. Olen huomannut, että näissä oudoissa kohdissa näkyy se, mitä on haluttu sanoa ja mitä painottaa. Useissa tapauksissa tämä on juuri se tapa, millä tekijät ovat halunneet tuoda omia näkemyksiään esille. Tarkoitan tällä outoudella esimerkiksi jotain kohtausta, joka tulee aivan yllättäen eikä kaikkea siihen liittyvää ole näytetty tai näytetä. Tämä on myös elävää elämää.

Arvokas haastattelu sekä Jurin omat yhteenvedot on jaettu yhteensä kuuteen blogimerkintään:

1. Takaisin asiaan

2. Lisää isää

3. Elokuvakritiikistä (ylläolevat lainaukset ovat tästä merkinnästä)

4. Isää vielä

5. Isän nykyisyys

6. Analyysi edelläolleesta

Luovan työn paradoksi

Ihminen on luovimmillaan joutuessaan työskentelemään paineen alaisena, mutta tyytyväisin työnsä tulokseen saadessaan työskennellä rauhassa.