Avainsana-arkisto: Helena Ylänen

Puutetta Malickista

Amerikkalaisen nykyelokuvan suuren runoilijan Terrence Malickin ohjaama romanttinen draama To the Wonder saa ensi-iltansa elokuvateattereissa tänään. (Ilta-Sanomien Tarmo Poussun arvio elokuvasta on täällä, Helsingin Sanomien Veli-Pekka Lehtosen arvio täällä ja Demarin Rane Aurimon arvio täällä.)

To the Wonderin näkemistä odotellessa kurkkasin, mitkä Malickin aiemmista elokuvista voisi kätevästi katsoa uudestaan netin kuukausimaksullisista elokuvapalveluista.

Ei kovin montaa: Filmnetillä on valikoimissaan Malickin edelliset työt, Pocahontas-muunnelma The New World (2005) sekä huima kasvukuvaus The Tree of Life (2011). Netflixissä ja Viaplayssa Malickin elokuvia ei ole nähtävillä ainoatakaan – eikä tietenkään Hbo Nordicissa. (No, Viaplay tarjoaa kumpaakin edellistä lisämaksullisina vuokraversioina, mutta se ei ole sama asia.)

Julman maan (1973), Onnellisten ajan (1978) ja Veteen piirretyn viivan (1998) nähdäkseen pitää joka tapauksessa turvautua perinteiseen keinoon eli dvd- tai bluray-levyjen metsästämiseen.

Hyvän pikajohdatuksen Malickin tuotantoon saa lukemalla Helena Yläsen ensi-iltakritiikin Veteen piirretystä viivasta (Helsingin Sanomat, Nyt-liite 19.3.1999) ja Tapani Maskulan arvostelun The New Worldistä (Turun Sanomat 24.2.2006).

Pääkriitikot poistuvat Hesarista

Jarmo Papinniemi raportoi reilun viikon takaisilta Journalismin päiviltä uutisen Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen linjan muutoksesta:

Hesarin Heikki Hellman kertoi keskustelussa, että Hesarissa ei aiota enää profiloida ”pääkriitikkoja” Heikinheimon, Kajavan, Tarkan ja Helena Yläsen poistuttua rivistä.

Ajatus on hyvä siitäkin näkökulmasta, että ideaalitapauksessa tiedotusvälineen palveluksessa on toki vain hyviä kriitikoita, joista kaikkien tekstit ovat aina tärkeitä ja antoisia. Silloin yhden kriitikon nostaminen toisen edelle olisikin vain tarjolla olevien näkökulmien ja mahdollisuuksien turhaa rajaamista.

Toivottavasti Helsingin Sanomien päätös ei kuitenkaan merkitse jatkuvuuden täydellistä romuttamista: kiinnostavan kritiikin yhtenä elinehtona kun nähdäkseni on, että lukijalla on mahdollisuus tutustua kirjoittajan teksteihin (ja sitä kautta kirjoitustyyliin, taidemakuun ja maailmankuvaan) pitkällä aikavälillä, oppia tuntemaan kriitikon näkemyksiä ja suhteuttaa niitä omiinsa.

Helsingin Sanomien keväällä eläkkeelle jääneestä pääelokuva-arvostelijasta Helena Yläsestä mieleen jäi esimerkiksi se, että hänellä riitti aina yhtä lailla kärsivällisyyttä sekä huolella työstetylle eurooppalaiselle draamalle että Hollywoodin suurten miestähtien viihde-elokuville: erityisesti Clint Eastwood ja joskus Tom Cruisekin saivat häneltä lisäpisteitä.

Mutta entä Helsingin Sanomiin jäljelle jääneet elokuvakriitikot – onko kukaan heistä saanut niin paljon tilaa teksteilleen, että jäljestä erottaisi yksittäiselle kriitikolle läheiset elokuvalajit, ohjaajat tai näyttelijät?