Avainsana-arkisto: Helsingin Sanomat

Kritiikkien vertailu helpottui

Kritiikkiportti kokoaa yhteen kulttuurisivuilla ilmestyneitä taidearvosteluita 29:stä kotimaisesta sanomalehdestä. Kesäkuun 11. päivä aloittanut palvelu on jo osoittautunut erinomaiseksi paikaksi vertailla esimerkiksi yksittäisen teoksen eri lehdissä saamia kritiikkejä tai saman kriitikon aiempia arvioita.

Kritiikkiporttia voi testata vaikkapa hakusanalla Once, jolla sieltä tulee tätä kirjoittaessa vastaan Turun Sanomissa tänään ilmestyneen oman elokuvakritiikkini lisäksi filmistä neljässä muussa lehdessä (Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet, Kaleva, Uutispäivä Demari) julkaistua arviota.

Lehtiä voisi tietenkin olla mukana enemmänkin, mutta jo tällaisenaan Kritiikkiportti tuo uusia lukijoita monille maakuntalehtien kriitikoille. Sivuston päätoimittaja ja Suomen arvostelijain liiton puheenjohtaja Sisko-Tuulikki Toijonen lupaa Kritiikkiportin laajentuvan seuraavan kerran syksyn aikana. Suomen arvostelijain liiton lisäksi sivustoa ylläpitävät Suomen kulttuurirahasto sekä hankkeessa mukana olevat sanomalehdet.

Mainokset

13 päivää ensi-iltaan

Sanomalehdet ovat perinteisesti julkaisseet elokuva-arvostelut joko ensi-iltapäivänä tai ainakin niillä tienoilla, mutta Helsingin Sanomat näyttää tänään tehneen asiassa uuden Suomen ennätyksen. Tänään ilmestyneessä Nyt-liitteessä on Jussi Ahlrothin arvio elokuvasta Narnian tarinat: Prinssi Kaspian, joka saapuu teattereihin keskiviikkona 2.7. – siis vasta 13 päivän kuluttua.

Helsingin Sanomien ennakointi on toisaalta ymmärrettävää, sillä tänään torstaina (päivän etuajassa) ilmestynyt Nyt on juhannuksen vuoksi tuplanumero kattaen päivät 20.6.–3.7. Viikkoliitteen seuraava numero ilmestyy siis vasta kaksi päivää Narnian tarinoiden ensi-illan jälkeen.

Useimmilla muilla sanomalehdillä ei ole samaa ongelmaa: tavallisesti elokuva-arvostelut on sijoitettu sanomalehtien kulttuurisivuille, joten ne voivat julkaista arvion tavalliseen tapaan ensi-iltaviikolla, halutessaan jo keskiviikkonakin.

Taide-elokuvan yliarvostus

Nimimerkki Tasha varoittaa Helsingin Sanomien Nyt-liitteen nettikeskustelupalstalla elokuvakriitikoiden yhdestä perisynnistä:

Viihteelle annettu viisi tähteä ei ole eri asia kuin taide-elokuvalle, mutta kriteerit on erilaiset. Monet kriitikothan antavat taide-elokuvan tyylilliset merkit täyttävälle elokuvalle suoralta kädeltä eteen pari tähteä kun lajityypin arvostus ohittaa kriteeristön yhteismitallistavan osuuden.

Vaikka kommentti on yleistys, jota käytetään usein kriitikoiden mollaamiseksi, siinä lienee joskus vähän perääkin. Jos arvostelija ei ymmärrä teosta tai se jättää hänet sanattomaksi (siinä merkityksessä, että elokuvasta ei sen nähtyäänkään ole mitään sanottavaa), taide-elokuvan kohdalla saattaa olla turvallisempaa kehua hieman yli, samaan tapaan kuin viihde-elokuvan kohdalla saattaa olla turvallisempaa haukkua hieman yli.

Näin ei tietenkään saisi toimia, vaan kritiikkiin pitäisi pystyä tiivistämään oma näkemys asiasta silloinkin, kun sen muodostaminen on vaikeaa.

Kaksi näkökulmaa komediaan

Helsingin Sanomien tämän viikon Nyt-liitteessä havainnollistetaan, että elokuvakritiikki on aina yhden kriitikon perusteltu näkemys, ei jumalallinen ilmoitus tai ehdoton totuus.

Rock-komediasta Tenacious D – maailman paras rokkibändi on painetussa Nytissä Ville Similän arvio, jossa hän sanailee filmille neljä tähteä. Nettinytissä on sen rinnalla Pertti Avolan vaihtoehtoarvio, jossa sama elokuva ansaitsee vain yhden tähden.

Syynä saman elokuvan arvioimiseen kahteen kertaan ei tosin tällä kertaa ollut elokuvan merkittävyys tai sen saama ristiriitainen palaute, vaan inhimillinen (ja lukijan kannalta hauska) kömmähdys, kuten Avola oman arvionsa saatesanoissa selittää.

Toimittajan kritiikistä etusivun uutinen

Onpa mukava huomata, että huomattavasta elokuvasta kirjoitettu kritiikki voi päästä Helsingin Sanomissa etusivun uutiseksi, kuten tänään:

Vuoden paras elokuva

Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän konekaappauksesta kertova United 93 ”on vuoden parhaimpia elokuvia, ellei parhain”, kirjoittaa elokuvan arvioinut toimittaja Veli-Pekka Lehtonen. Vahvasti dokumentaarinen elokuva on tehty turmauhrien omaisten kanssa yhteistyössä.

NYT-LIITE 39

Erikoista kuitenkin on, että Lehtosen titteliksi on vinkissä kirjattu kriitikon sijaan toimittaja. Eikö Helsingin Sanomissa enää ole elokuvakriitikoita ollenkaan? Vai onko kriitikon titteli varattu siellä vain joillekin elokuva-arvostelujen kirjoittajille (vaikka niin sanottuja ”pääkriitikoita” ei enää olisikaan)?

”Elokuvan arvioinut toimittaja” on ilmaisuna tietenkin aika lähellä ”elokuvakriitikkoa”, mutta mielestäni ne eivät ole synonyymejä. ”Elokuvan arvioinut toimittaja” luo vaikutelman tilapäisestä ja ohimenevästä arvostelemisesta, kun taas ”elokuvakriitikko” henkii ammattimaisempaa otetta ja jatkuvuutta.

Pitäisi varmaan kysyä elokuvia Nyt-liitteeseen jo vuosia arvioineelta Lehtoselta, mitä mieltä hän itse on tittelistään.

Kriitikoiden ja yleisön maku meni taas ristiin

Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu ei ole saanut kriitikoilta kovin suopeita arvosteluja sen paremmin Yhdysvalloissa (New York Times, Los Angeles Times) kuin Suomessakaan (Helsingin Sanomat, Turun Sanomat), ja samoin kävi aiemmin keväällä Da Vinci -koodille, mutta molemmat filmit ovat silti menestyneet hyvin elokuvateattereissa.

Tämä on saanut New York Timesin elokuvakriitikon A. O. Scottin pohtimaan vanhaa kysymystä arvostelijoiden ja niin sanotun suuren yleisön välisistä makueroista. Speden aikoinahan vastaavaa kysymystä pyöriteltiin Suomessakin usein, mutta yleensä suuren yleisön näkökulmasta – tyyliin niin ja niin monta kymmentä tuhatta katsojaa ei voi olla väärässä.

[T]he discrepancy between what critics think and how the public behaves is of perennial interest because it throws into relief some basic questions about taste, economics and the nature of popular entertainment, as well as the more vexing issue of what, exactly, critics are for.

Scott huomauttaa, että elokuvat, enemmän kuin muut taidemuodot, ymmärretään yhteiseksi kulttuuriseksi omaisuudeksi, josta kuka tahansa voi nauttia. Tästä seuraa, että aina, kun elokuvakriitikko ilmoittaa olevansa alansa asiantuntija, se synnyttää tietyn perusjännitteen kriitikoiden ja tavallisen yleisön välille.

Scott myös toteaa, että kriitikon tehtävänä ei ole toimia suuren yleisön maun heijastajana, ennakoijana tai siihen vaikuttajana – tämä sarka kuuluu Hollywood-studioiden markkinointi- ja pr-osastoille, missä nämä ovatkin hyviä: jättimäisesti markkinoidun ison budjetin elokuvan kohdalla kriitikon mielipiteellä on harvoin vaikutusta sen menestymiseen.

So why review them? Why not let the market do its work, let the audience have its fun and occupy ourselves with the arcana — the art — we critics ostensibly prefer? The obvious answer is that art, or at least the kind of pleasure, wonder and surprise we associate with art, often pops out of commerce, and we want to be around to celebrate when it does and to complain when it doesn’t.

Toisin sanoen, kriitikotkin haluavat ottaa osaa hyvien elokuvien antamaan nautintoon ja yllätyksiin, eikä ole mitenkään kirkossa kuulutettua, että ison budjetin elokuvat jotenkin lähtökohtaisesti olisivat niin sanottuja taidefilmejä kehnompia – jokainen elokuva on arvioitava omana tapauksenaan, ennakkoluulottomasti.

Scottin jutun viimeiset lauseet ovat tosin hieman tärkeileviä, kun hän väittää, etteivät kriitikot käy elokuvissa huvin vuoksi:

We take entertainment very seriously, which is to say that we don’t go to the movies for fun. Or for money. We do it for you.

Ainakin minä teen työtäni nimen omaan huvin – tai elokuvakokemuksen antaman nautinnon – vuoksi (eikä se silti tarkoita, että ottaisin työni jotenkin kevyesti). Enkä kyllä usko, että Scottkaan kestäisi työssään, ellei hän pohjimmiltaan nauttisi elokuvista. Mutta se on totta, että kritiikissä on kyse arvostelijan ja lukijan välisestä vuoropuhelusta. Ilman lukijoita ei olisi kriitikoitakaan kertomassa näkemistään elokuvista perusteltuja mielipiteitä.

Miten selkeä elokuvan on oltava?

Kuinka paljon elokuvantekijä voi olettaa katsojan tietävän elokuvan käsittelemästä aiheesta ennakolta? Kuinka paljon katsojalle pitää selittää asioita? Kuinka kattavia selitysten pitää olla?

Edellisiä kysymyksiä pohtii varmasti jokainen elokuvantekijä työstäessään elokuvaa, mutta yhtä lailla, joskin hieman kiertoteitä, ne vaikuttavat myös kriitikkoon, jonka keskeisenä tehtävänä on analysoida, arvottaa ja tulkita elokuvaa. Analysoinnin, arvottamisen ja tulkinnan edellytyksenä kun on aina elokuvan ymmärtäminen – ellei tiedä, mistä elokuvassa on kyse, sen asettaminen mittasuhteisiin tuottaa useimmissa tapauksissa suuria vaikeuksia.

Vakiintunut käytäntö tuntuu olevan, että amerikkalaisten viihde-elokuvien oletetaan olevan kerronnaltaan helppoja tapauksia, jotka eivät edellytä katsojalta käytännössä lainkaan pohjatietoja ja joissa jokaiseen käsikirjoituksen esittämään kysymykseen pyritään tarinan loppuun mennessä myös vastaamaan. Elokuvatutkijat käyttävät termiä klassinen Hollywood-kerronta, koska tämä sujuva kerrontatapa vakiintui amerikkalaiseen viihde-elokuvaan Hollywoodin klassisella studiokaudella 1900-luvun parin ensimmäisen vuosikymmenen aikana.

Toisessa ääripäässä ovat niin sanotut taide-elokuvat, joiden oletetaan jo lähtökohtaisesti vaativan katsojalta aktiivisempaa osallistumista tarinan merkitysten muodostamiseen, eikä kaikkea elokuvan tarinamaailmassa tapahtuvaa edes pyritä selittämään.

Perinteisesti kriitikot ovat arvostelleet Hollywoodin viihde-elokuvia niiden toistuvasta tavasta yliselittää kertomiaan asioita – siis selittää jopa itsestäänselvyyksiä ja alleviivata asioita, jotka olisivat tulleet elokuvasta ilmi muutenkin. Viime viikkoina vastaani on kuitenkin tullut pari päinvastaistakin esimerkkiä.

Ensimmäinen niistä pisti silmään, kun kävin katsomassa, mitä amerikkalaisen päivälehden Chicago Sun-Timesin elokuvakriitikko Roger Ebert kirjoittaa Kuokkavieraat-komediasta:

Near the beginning, for example, there’s a cute montage showing John and Jeremy at a lot of different weddings: Italian, Jewish, Irish, Indian. Different costumes, different food, different dances, great-looking babes. OK, and then there’s another montage showing the same stuff, or maybe it’s more of the same montage. We feel like we’re drifting too far from shore. We need some plot to hang onto.

Ebert siis valittaa, että Kuokkavieraiden alussa oleva muutaman minuutin montaasijakso, joka osoittaa päähenkilöiden käyvän tavan takaa kuokkimassa tuntemattomien ihmisten häissä, kestää liian pitkään. Hänelle tuli sen aikana ikävä konkreettista juonta.

Tässä vaiheessa hieman hätkähdin. Omassa mielessäni pyöri Kuokkavieraiden montaasijakson kohdalla lähinnä ihailevia ajatuksia: Hollywood-elokuvassa ei usein näe näin poikkeavaa tapaa tiivistää monen viikon tapahtumia yhteen liukkaasti etenevään kohtaukseen, joka vieläpä samalla valottaa päähenkilöiden menneisyyttä – tämä kaksikko esiintyy montaasijakson kattamissa häissä niin suvereenisti, että he ovat harrastaneet kuokkimista pakostakin jo pitkään. En ymmärrä Ebertin haikailua juonen perään, sillä montaasijakso itsessään edistää juonta tehokkaasti ja viihdyttävästi.

Ebert poimii samasta filmistä toisenkin kohtauksen:

Gloria wants her daddy to invite the boys back to the family’s shore place, and starts stomping her little feet and throwing a tantrum to get her way – but her tantrum, incredibly, is in long-shot, so we miss the interaction between Walken and his spoiled brat. The movie shows that the tantrum happens, as if it needs to explain why her daddy invites the boys to his house. It doesn’t need to explain anything; it either has to make it funny, or not show it.

Tässäkin Ebert missaa kohtauksen idean huomauttamalla, ettemme kuule, mitä Isla Fisherin ja Christopher Walkenin näyttelemät hahmot puhuvat. Mutta kohtauksen idea on juuri siinä, ettei meidän tarvitse kuulla – Fisherin eleet paljastavat Glorian olevan vielä aikuisenakin hemmoteltu kakara, jonka jalkojen maahan polkeminen kaikkien häävieraiden keskellä on itsessään huvittavaa. Jos kohtaukseen olisi lisätty selittävät vuorosanat, se olisi nakertanut tarpeettomasti visuaalisen vitsin tehoa.

Toiseen esimerkkiin törmäsin lukiessani tänään Helsingin Sanomien Nyt-viikkoliitteestä Leena Virtasen arviota Valo-lastenelokuvasta:

Nyt siis kerrotaan lapsille menneistä ajoista. Siksi onkin vähän hämmästyttävää, että elokuvan alussa ei anneta mitään perusinformaatiota tapahtuma-ajasta tai paikastakaan, Ahola-Valosta puhumattakaan. Aikuinen ainakin kaipaa tietoa, joten olisiko siitä ollut jotain haittaa?

En ole samaa mieltä Virtasen kanssa siitä, että tätä ”perusinformaatiota” ei annettaisi elokuvan alussa ollenkaan. Henkilöiden asusteet sekä tapahtumien ympäristö viittaavat menneeseen aikaan, ja muista vuorosanoista käy myöhemmin ilmi, missä alussa oltiin ja millaisia ahdasmielisiä asenteita elokuvan vallanpitäjät vaalivat. Liiallisen selittämisen vaarana voisi varsinkin aikuiskatsojalla olla pitkästyminen.

Uskon näiden kahden toisistaan erillisen esimerkin olevan lähinnä yhteensattumia, eivätkä mitään oireita kriittisen ilmaston muuttumisesta, mutta juuri yhteensattumina ne jäivät mietityttämään. Viihde-elokuvat menettävät pian tehonsa, jos ne sujuvuuden ohella eivät pysty haastamaan katsojiaan ajattelemaan tai näkemään niiden esittämiä tapahtumia vaihtoehtoisista näkökulmista. Kaikkea ei tarvitse selittää. Kaikkea ei pidä selittää.