Avainsana-arkisto: Tapani Maskula

Puutetta Malickista

Amerikkalaisen nykyelokuvan suuren runoilijan Terrence Malickin ohjaama romanttinen draama To the Wonder saa ensi-iltansa elokuvateattereissa tänään. (Ilta-Sanomien Tarmo Poussun arvio elokuvasta on täällä, Helsingin Sanomien Veli-Pekka Lehtosen arvio täällä ja Demarin Rane Aurimon arvio täällä.)

To the Wonderin näkemistä odotellessa kurkkasin, mitkä Malickin aiemmista elokuvista voisi kätevästi katsoa uudestaan netin kuukausimaksullisista elokuvapalveluista.

Ei kovin montaa: Filmnetillä on valikoimissaan Malickin edelliset työt, Pocahontas-muunnelma The New World (2005) sekä huima kasvukuvaus The Tree of Life (2011). Netflixissä ja Viaplayssa Malickin elokuvia ei ole nähtävillä ainoatakaan – eikä tietenkään Hbo Nordicissa. (No, Viaplay tarjoaa kumpaakin edellistä lisämaksullisina vuokraversioina, mutta se ei ole sama asia.)

Julman maan (1973), Onnellisten ajan (1978) ja Veteen piirretyn viivan (1998) nähdäkseen pitää joka tapauksessa turvautua perinteiseen keinoon eli dvd- tai bluray-levyjen metsästämiseen.

Hyvän pikajohdatuksen Malickin tuotantoon saa lukemalla Helena Yläsen ensi-iltakritiikin Veteen piirretystä viivasta (Helsingin Sanomat, Nyt-liite 19.3.1999) ja Tapani Maskulan arvostelun The New Worldistä (Turun Sanomat 24.2.2006).

Mainokset

Elokuvakerhojen kasvatit

Julkaisemattomia-blogi sisältää Matti Nummelinin haastattelun lisäksi paljon muutakin noteeraamisen arvoista. Turun Sanomien elokuvakriitikon Tapani Maskulan haastattelu on aiemmin ilmestynyt vain turkulaisten elokuvakerhojen julkaisemassa Zoom-lehdessä.

Keskeisenä puheenaiheena on Maskulan elokuvakerhotausta, mutta jutussa sivutaan myös filmien arvioimista. Tässä puhutaan 1960-luvun alusta:

– Silloin se näkyi myös kriitikoiden välisenä linjaristiriitana, Maskula sanoo.
– Vanhemman polven konkarit eivät voineet mitenkään ymmärtää, että jotain Roger Cormanin elokuvia voi kehua, niin kuin minä tein.

Monta sukupolvea 1900-luvun jälkipuoliskolla ympäri Suomea kasvattaneet elokuvakerhot ovat olleet varmasti monelle muullekin arvostelijalle jonkinlainen ammatillinen ponnahduslauta. Enää elokuvakerhoja ei samassa mittakaavassa ole, ja niissä jäljellä olevissakin ohjelmisto on käytännön pakon sanelemana usein muutaman viime vuoden maahantuonteihin keskittynyttä.

Jääkö kotikatselu tulevaisuudessa ainoaksi keinoksi ottaa elokuvan historia haltuun? Palauttaako elokuvateattereiden lähivuosien vääjäämätön digitalisoituminen kerhoille toimintaedellytykset?

Yksi elokuva, kaksi näkemystä

Elokuva-arvostelujen vertaaminen on usein antoisaa, sillä sama teos voi innoittaa hyvin monenlaisiin ajatuksenjuoksuihin. Kari Salminen ja Tapani Maskula puhuvat tänään Turun Sanomissa samalla kulttuurisivulla ilmestyneissä erillisissä arvioissaan osittain samasta teoksesta, dvd:llä julkaistusta episodielokuvasta 11.9.2001/Syyskuun 11. päivä (2002).

Molemmille on jäänyt siitä mieleen meksikolaisen ohjaajan Alejandro González Iñárritun osuus, mutta eri syistä. Salminen päättää dvd-arvionsa näin:

Kaikki elokuvat eivät onnistu. Meksikolaisen Alejandro González Iñárritun osiossa järkytellään kaksoistorneihin iskeytyvillä koneilla ja alas hyppäävillä uhreilla. Tekijä ei käsitä, että hän vain kierrättää mediakuvia, jotka eivät selitä todellisuutta vaan esineellistävät sen Hollywood-spektaakkeliksi.

Maskula nostaa saman osion esiin arvioidessaan ensi-iltafilmiä United 93, mutta kiinnostavasti hän on täysin vastakkaista mieltä:

Jälkimmäisessä elokuvassa yksitoista eri kansallisuutta edustavaa ohjaajaa kertoo täsmälleen 11 minuuttia ja 9 sekuntia kestävissä episodeissa millaisena traaginen murhenäytelmä koettiin heidän kulttuureissaan. Meksikolaisohjaaja Alejandro González Iñárritun jakso on niistä mieleenpainuvin. Siinä valkokangas pysyy vaaditun ajan täysin mustana lukuun ottamatta muutamaa nopeaa kuvavälähdystä WTC:n sortuvista torneista, samalla kun teatterin stereokaiuttimista kuullaan autenttisia, kuolevien ihmisten viimeisiä lähisukulaisilleen lähettämiä kännykkäviestejä.