Avainsana-arkisto: Turun Sanomat

Kritiikkien vertailu helpottui

Kritiikkiportti kokoaa yhteen kulttuurisivuilla ilmestyneitä taidearvosteluita 29:stä kotimaisesta sanomalehdestä. Kesäkuun 11. päivä aloittanut palvelu on jo osoittautunut erinomaiseksi paikaksi vertailla esimerkiksi yksittäisen teoksen eri lehdissä saamia kritiikkejä tai saman kriitikon aiempia arvioita.

Kritiikkiporttia voi testata vaikkapa hakusanalla Once, jolla sieltä tulee tätä kirjoittaessa vastaan Turun Sanomissa tänään ilmestyneen oman elokuvakritiikkini lisäksi filmistä neljässä muussa lehdessä (Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet, Kaleva, Uutispäivä Demari) julkaistua arviota.

Lehtiä voisi tietenkin olla mukana enemmänkin, mutta jo tällaisenaan Kritiikkiportti tuo uusia lukijoita monille maakuntalehtien kriitikoille. Sivuston päätoimittaja ja Suomen arvostelijain liiton puheenjohtaja Sisko-Tuulikki Toijonen lupaa Kritiikkiportin laajentuvan seuraavan kerran syksyn aikana. Suomen arvostelijain liiton lisäksi sivustoa ylläpitävät Suomen kulttuurirahasto sekä hankkeessa mukana olevat sanomalehdet.

Elokuvakerhojen kasvatit

Julkaisemattomia-blogi sisältää Matti Nummelinin haastattelun lisäksi paljon muutakin noteeraamisen arvoista. Turun Sanomien elokuvakriitikon Tapani Maskulan haastattelu on aiemmin ilmestynyt vain turkulaisten elokuvakerhojen julkaisemassa Zoom-lehdessä.

Keskeisenä puheenaiheena on Maskulan elokuvakerhotausta, mutta jutussa sivutaan myös filmien arvioimista. Tässä puhutaan 1960-luvun alusta:

– Silloin se näkyi myös kriitikoiden välisenä linjaristiriitana, Maskula sanoo.
– Vanhemman polven konkarit eivät voineet mitenkään ymmärtää, että jotain Roger Cormanin elokuvia voi kehua, niin kuin minä tein.

Monta sukupolvea 1900-luvun jälkipuoliskolla ympäri Suomea kasvattaneet elokuvakerhot ovat olleet varmasti monelle muullekin arvostelijalle jonkinlainen ammatillinen ponnahduslauta. Enää elokuvakerhoja ei samassa mittakaavassa ole, ja niissä jäljellä olevissakin ohjelmisto on käytännön pakon sanelemana usein muutaman viime vuoden maahantuonteihin keskittynyttä.

Jääkö kotikatselu tulevaisuudessa ainoaksi keinoksi ottaa elokuvan historia haltuun? Palauttaako elokuvateattereiden lähivuosien vääjäämätön digitalisoituminen kerhoille toimintaedellytykset?

Yksi elokuva, kaksi näkemystä

Elokuva-arvostelujen vertaaminen on usein antoisaa, sillä sama teos voi innoittaa hyvin monenlaisiin ajatuksenjuoksuihin. Kari Salminen ja Tapani Maskula puhuvat tänään Turun Sanomissa samalla kulttuurisivulla ilmestyneissä erillisissä arvioissaan osittain samasta teoksesta, dvd:llä julkaistusta episodielokuvasta 11.9.2001/Syyskuun 11. päivä (2002).

Molemmille on jäänyt siitä mieleen meksikolaisen ohjaajan Alejandro González Iñárritun osuus, mutta eri syistä. Salminen päättää dvd-arvionsa näin:

Kaikki elokuvat eivät onnistu. Meksikolaisen Alejandro González Iñárritun osiossa järkytellään kaksoistorneihin iskeytyvillä koneilla ja alas hyppäävillä uhreilla. Tekijä ei käsitä, että hän vain kierrättää mediakuvia, jotka eivät selitä todellisuutta vaan esineellistävät sen Hollywood-spektaakkeliksi.

Maskula nostaa saman osion esiin arvioidessaan ensi-iltafilmiä United 93, mutta kiinnostavasti hän on täysin vastakkaista mieltä:

Jälkimmäisessä elokuvassa yksitoista eri kansallisuutta edustavaa ohjaajaa kertoo täsmälleen 11 minuuttia ja 9 sekuntia kestävissä episodeissa millaisena traaginen murhenäytelmä koettiin heidän kulttuureissaan. Meksikolaisohjaaja Alejandro González Iñárritun jakso on niistä mieleenpainuvin. Siinä valkokangas pysyy vaaditun ajan täysin mustana lukuun ottamatta muutamaa nopeaa kuvavälähdystä WTC:n sortuvista torneista, samalla kun teatterin stereokaiuttimista kuullaan autenttisia, kuolevien ihmisten viimeisiä lähisukulaisilleen lähettämiä kännykkäviestejä.

Kriitikoiden ja yleisön maku meni taas ristiin

Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu ei ole saanut kriitikoilta kovin suopeita arvosteluja sen paremmin Yhdysvalloissa (New York Times, Los Angeles Times) kuin Suomessakaan (Helsingin Sanomat, Turun Sanomat), ja samoin kävi aiemmin keväällä Da Vinci -koodille, mutta molemmat filmit ovat silti menestyneet hyvin elokuvateattereissa.

Tämä on saanut New York Timesin elokuvakriitikon A. O. Scottin pohtimaan vanhaa kysymystä arvostelijoiden ja niin sanotun suuren yleisön välisistä makueroista. Speden aikoinahan vastaavaa kysymystä pyöriteltiin Suomessakin usein, mutta yleensä suuren yleisön näkökulmasta – tyyliin niin ja niin monta kymmentä tuhatta katsojaa ei voi olla väärässä.

[T]he discrepancy between what critics think and how the public behaves is of perennial interest because it throws into relief some basic questions about taste, economics and the nature of popular entertainment, as well as the more vexing issue of what, exactly, critics are for.

Scott huomauttaa, että elokuvat, enemmän kuin muut taidemuodot, ymmärretään yhteiseksi kulttuuriseksi omaisuudeksi, josta kuka tahansa voi nauttia. Tästä seuraa, että aina, kun elokuvakriitikko ilmoittaa olevansa alansa asiantuntija, se synnyttää tietyn perusjännitteen kriitikoiden ja tavallisen yleisön välille.

Scott myös toteaa, että kriitikon tehtävänä ei ole toimia suuren yleisön maun heijastajana, ennakoijana tai siihen vaikuttajana – tämä sarka kuuluu Hollywood-studioiden markkinointi- ja pr-osastoille, missä nämä ovatkin hyviä: jättimäisesti markkinoidun ison budjetin elokuvan kohdalla kriitikon mielipiteellä on harvoin vaikutusta sen menestymiseen.

So why review them? Why not let the market do its work, let the audience have its fun and occupy ourselves with the arcana — the art — we critics ostensibly prefer? The obvious answer is that art, or at least the kind of pleasure, wonder and surprise we associate with art, often pops out of commerce, and we want to be around to celebrate when it does and to complain when it doesn’t.

Toisin sanoen, kriitikotkin haluavat ottaa osaa hyvien elokuvien antamaan nautintoon ja yllätyksiin, eikä ole mitenkään kirkossa kuulutettua, että ison budjetin elokuvat jotenkin lähtökohtaisesti olisivat niin sanottuja taidefilmejä kehnompia – jokainen elokuva on arvioitava omana tapauksenaan, ennakkoluulottomasti.

Scottin jutun viimeiset lauseet ovat tosin hieman tärkeileviä, kun hän väittää, etteivät kriitikot käy elokuvissa huvin vuoksi:

We take entertainment very seriously, which is to say that we don’t go to the movies for fun. Or for money. We do it for you.

Ainakin minä teen työtäni nimen omaan huvin – tai elokuvakokemuksen antaman nautinnon – vuoksi (eikä se silti tarkoita, että ottaisin työni jotenkin kevyesti). Enkä kyllä usko, että Scottkaan kestäisi työssään, ellei hän pohjimmiltaan nauttisi elokuvista. Mutta se on totta, että kritiikissä on kyse arvostelijan ja lukijan välisestä vuoropuhelusta. Ilman lukijoita ei olisi kriitikoitakaan kertomassa näkemistään elokuvista perusteltuja mielipiteitä.