Elokuvakriitikoiden asemasta on tänä kesänä kirjoitettu amerikkalaisissa sanomalehdissä enemmän kuin pitkään aikaan. Patrick Goldstein jatkaa keskustelua Los Angeles Timesin kolumnissaan, jossa hän listaa viime kuukausilta tuttuja esimerkkejä Pirates of the Caribbean -ilmiöstä Kevin Smith/Joel Siegel -kohuun – kaikki tapauksia, joissa on päädytty kysymään, kuinka painava perinteisiin tiedotusvälineisiin kirjoittavien arvostelijoiden sana on enää internetin aikana.
Goldstein toteaa, että Yhdysvalloissa isot studiot ovat tänä vuonna jättäneet yhä useammasta elokuvasta lehdistönäytöksen järjestämättä (mikä tarkoittaa, etteivät sanomalehdet ole päässeet arvioimaan näitä elokuvia vielä ensi-iltapäivänä). Näin on käynyt muun muassa Snakes on a Planen ja myöhemmin ensi-iltansa saavan The Wicker Manin uusintafilmatisoinnin kohdalla. Kyse on kuitenkin enemmän jaosta nuoreen ja vanhempaan katsojapolveen kuin kritiikin häviämiseen sinänsä: aikuisempien elokuvien kohdalla arvostelijoilla on vielä suuri merkitys.
New York Timesin elokuvakriitikko Manohla Dargis lohduttaa Goldsteinin kolumnissa, etteivät nuoret ole ennenkään olleet kovin kiinnostuneita aikuisia edustavien kriitikoiden mielipiteestä.
[Dargis] adds: ”The real problem is that even if a kid wants [guidance] today, what they will find, overwhelmingly, is noise about celebrities and meaningless numbers indicating what big movie ’won’ the weekend box-office. Who talks about film as something greater than a vehicle for celebrity and consumerism? Very few, I think.”
Goldstein uskoo, että elokuvakritiikki sinänsä ei ole kuolemassa, sillä vain ei enää ole samanlaista jalansijaa kulttuurin kentällä kuin aiempina vuosikymmeninä:
What we’re seeing is not so much the death of criticism as the death of the culture of criticism, the culture in which a critic such as Pauline Kael — despite writing for a small circulation magazine like the New Yorker — could have a huge trickledown influence, not just with the chattering class, but with filmmakers and executives who hung on her every word, either in agony or ecstasy, depending on the verdict.
But today we’re in an era in which shared enthusiasm matters more than analysis, stylistic cool trumps emotional substance.
Vanhaan virteen arvostelijoiden ja suuren yleisön maun menemisestä ristiin Goldsteinin lainaama Los Angeles Timesin kriitikko Kenneth Turan poimii osuvan esimerkin ruokakulttuurista:
”I’m sorry, but we’re not supposed to be applause meters,” says Los Angeles Times critic Kenneth Turan. ”If you wanted to go to a restaurant for a special occasion and someone said, ’Why not go to McDonald’s? More people go there than any other place.’ Would that really be enough to convince you?”
Kaikesta tästä Goldstein päättelee, että sanomalehtien kannattaisi miettiä uusia keinoja, joilla kriitikoiden äänet saadaan kuulumaan myös isojen elokuvastudioiden vahvojen markkinointikampanjoiden läpi. Hän ehdottaa kriitikoille blogien ja podcastien pystyttämistä sekä mahdollisuutta julkaista elokuvan arvostelu vaikka jo ennen ensi-iltaa.
Kuten tästäkin blogista voi päätellä, olen ensimmäisestä ehdotuksesta Goldsteinin kanssa samoilla linjoilla, mutta jälkimmäisen hyödyllisyydestä en ole varma. Jos elokuva-arvostelu etääntyy kauas itse elokuvan ensi-illasta, niiden välinen yhteys kärsii ja samalla kärsivät myös elokuvat ja elokuvakulttuuri. Ainakin minulle arvostelu on osa elokuvan uutuudenviehätystä, ja jos tätä linkkiä lähtee liikaa purkamaan, se laskee viime kädessä myös elokuvan arvoa.
Kaiken kaikkiaan pitkin kesää amerikkalaislehtien palstoilla käyty keskustelu on ollut oiva muistus siitä, ettei kriitikoidenkaan pidä tuudittautua itsestäänselvyyksiin työnsä suhteen. Oman työn arviointi on tärkeää millä tahansa alalla, mutta erityisesti niin on arvostelijoiden ammatissa, jossa käytetään julkisia, perusteltuja puheenvuoroja toisten ihmisten suurella vaivalla luomista teoksista.
Elokuvakritiikin erityispiirteitä 